Aamulla hohtivat nurmikot valkoisina, ja lumi peitti allensa koivujen lehdet. Isä jäi sanatonna seisomaan huoneensa avattuun akkunaan. Lunta toukokuussa! Oliko talvi todellakin katunut aikaista väistymistään, vai puhalteliko se kylmää vain pilan päiten? Nyt oli maailma kuin loihdittuna tuon pehmeän vaipan alle, ei tiennyt oliko kesä vai talvi, tuskin edes oliko päivä vai yö.
Mutta isä veti voimakkaasti sieraimiinsa mehevän rehevyyden tuoksua, joka täytti kostean ilman.
Ja räystäistä valui vettä, oksista tippui raskaita vesikarpaloita maahan. Ja ilma hohti harmahtavan hopeisen pilviverhon alla, jonka takana päivä paistoi kuin himmeän lasin läpi.
Isä otti nahkasalkkunsa ja astui portaita alas eteiseen, veti takkinsa ylleen, löysi hattunsa ja keppinsä tavallisilta paikoiltaan ja oikaisi puutarhan läpi asemalle päin mennäkseen työhönsä kaupunkiin.
Mutta korkeitten koivujen alle hän pysähtyi. Missä oli se tavallinen piipatus ja vikinä puissa? Kottaraiset pysyivät niin hiljaa pesissään kuin olisivat olleet kuolleet. Mutta sydän heillä varmaan tykytti rauhattomuudesta ja neuvottomuudesta, siipi värisi ja pyöreät silmät katsahtivat pesän reunan yli raskaitten lumipisaroitten tippuessa.
Sinä, Yrjö, olit nukkunut kauan sinä aamuna. Tuntui niin suloiselta herätä ja muistaa ettei tarvinnut mihinkään kiirehtiä. Nousit kumminkin lopuksi ja pukeuduit hitaasti ja vihellellen kylpyhuoneessa. Käväisit suihkun alla tutisten ja päristen kylmässä räiskeessä, ja puistit sitten vaatteesi kappale kappaleelta parvekkeella, avaten oven selkoselälleen ja vetäen vaatteet yllesi raikkaassa ulkoilmassa. Ketään ei näkynyt tiellä, kukaan ei astunut veräjästä sisään. Naapurienkin puutarhat olivat tyhjät, eikä hiiskaustakaan kuulunut mistään. Kaukana vihelsi juna — tullen — mennen — yhtä kaikki.
Vihdoin olit pukeutunut ja sitonut kaulaliinasi. Muutamin harvoin harppauksin laskeuduit tapasi mukaan portaita alas alakertaan, samat vaaleanharmaat vaatteet ylläsi, kuin edellisenä päivänä ollessasi lakkia saamassa.
Ruokahuoneessa odotti sinua aamiaispöytä, katettu yksin sinulle. Pöydällä oli kukkia maljakossa ja toisia taitetun lautasliinan kupeessa. Pehmeäksi keitettyjä munia oli kannen alla.
Kirsti hypähti jostain esille ja karkasi sinuun kiinni. Hän kiskoi sinua kädestä ja istutti sinut kukkia ihailemaan. Ne hän oli näet itse äsken puutarhasta poiminut, vaikka siinä jalat kastuivatkin. Nyt odotti hän kiitosta ja sen hän sai. Sitten istuutui hän veljeään vastapäätä pitääkseen hänelle seuraa.
Te puhuitte puoliääneen. Ikäänkuin salaliitossa keskenänne. Joskus helähti Kirstin nauru ja hän huudahti jotakin äänekkäästi, ja siitä syntyi väittely ja yhteinen ilon temmellys.