Siinä oli pitkä poika, joka näytti tuntevan sellaista autuuden ylenpalttisuutta, että hänen täytyi hypätä tasajaloin kaikkien lähellä olevien pikkupöytien ääressä — hänen täytyi syleillä jokaista uutta tuttavaa — hänen täytyi nousta tuolille heiluttamaan kättä niille monille, joita hän ei voinut henkilökohtaisesti tavata. Hän oli istunut siellä aikaisemmista iltapäivätunneista saakka, kuten samaan seurueeseen kuuluva toverinsakin, joka piilotteli aarretta takkinsa alle. Hän painoi sen hellästi povellensa, nosti joskus takin reunaa ja tirkisti sen alle. Joillekuille hän sen näyttikin — pyhän vaitiolon ehdolla — he räjähtivät nauramaan, löivät häntä olkapäälle ja pyöräyttivät hänet ympäri. Silloin tällöin tempasi hän sen esille aiheettomalla avomielisyydellä, pisti sen kainaloonsa, eikä ollut tietävinäänkään. Silloin kävi ilmi, että se olikin vain ympyriäinen tuolinistuin, jonka hän oli näperrellyt irti jostain tuolista.

Hän piti sitä yksityishuvituksenaan, joka sulostutti hänen iltansa.

Yrjö ja Marja istuivat kaukana salin toisessa päässä. He pitivät iloansa ilman punssia ja liköörejä — siis myöskin ilman tuolinistuimia ja tasajaloin hyppelehtimistä. Mutta heitäkin ja heitäpä varsinkin hurmasi tuo yhteinen riemu, joka sulki koko maailman povellensa.

* * * * *

Lähdimme aikaisin kotiin päin astumaan. Eteisessä tapasimme Ennin, Yrjön ja Marjan toverin. Hän oli menossa kutsuihin, jotka hänen vanhempansa olivat panneet toimeen hänen kunniaksensa.

Meri oli yhtenä ainoana sankkana pimeänä ja lyhtyjen valo oli kelmeän kellertävä sumussa. Ei tihuuttanut kosteutta, mutta satoi miltei lumiräntää.

Enni ei sitä näkynyt huomaavan.

— Jos ymmärtäisin — tarinoi hän meille herttaisella avomielisyydellään — miksi kaikki on niin hauskaa, ei ainoastaan tämä päivä, vaan muutenkin kaikki — mikään ei ole ikävää. Pidän kaikista tovereista — tuskin koskaan voin heitä unhottaa — ja kun sain lakin, luulin kuolevani ilosta. — Ja nyt saan mennä äidin kanssa huvilallemme kylvämään puutarhaamme. Meillä on ikkunallamme tomaatteja, tämän pituisia. Ja ensi talvena aion itse hoitaa talouttamme — käyn torilla kysymässä kalanhintoja — leivon pikkuleipiä ja teen kastikkeita — se on jännittävää ja hirveän hauskaa! Pidän ihan kaikesta, myös siitä, mitä ennen en voinut kärsiä — niinkuin yleisestä historiasta! Voisin vaikka hakea lisätietoja kuninkaista ja piispoista, mikä ennen oli sietämätöntä. — Mutta toistaiseksi on kaikkein hupaisinta mennä huomenna maalle lavaa kylvämään.

Niinpä niin, Enni! Kaikki on kauhean hauskaa! Ainakin tänä ihmeellisenä, sanomattoman autuaana toukokuun yönä, jolloin sataa räntää ja pohjoinen puhaltaa ja kostea viima jäätää jäsenet lämpimänkin vaipan alla.

26.