Mummo istui ikkunan ääressä poimuttaen pieluksen päällisten nauhoja, ennenkuin järjesti puhtaat liinavaatteet kaappiin. Hänen valkoista päätään peitti musta pitsimyssy ja hänen ruskeat silmänsä hymyilivät. Hän katsahti silloin tällöin lapsiin, asetti valmiin päällisen muitten valmiitten päälle ja otti käsiteltäväkseen uuden suoranauhaisen viereltään, antaakseen sillekin saman pienen hienostuksen leiman. Niitä ei millään muotoa sopinut järjestää paikoilleen ilman näitä poimutettuja nauhoja, jotka osoittivat niiden sivistyneisyyttä.

Ja mummo katsoi Yrjöön ja Kirstiin ja antoi tapansa mukaan aatoksensa mennä omia menojaan.

— Tuossa ne nyt ovat — ajatteli hän — tuossa on Yrjö nyt ylioppilaana — ja tuossa on Kirsti joka tuli miltei eilen. — Ja isä on kaupungissa ja äiti missä lienee puutarhassa — ja he kuuluvat kaikki toisillensa, vaikkeivät verisiteet sido heitä yhteen. Ja ehyempi on tämä koti kuin moni muu, jossa on toisin. Ja minä tässä myöskin olen ja askaroitsen ja kuulun minäkin tähän kokonaisuuteen, vaikka minulla on monet muutkin lapset ja lastenlapset. Mutta kukapa ei tuota Yrjöä rakastaisi omana lapsenaan — ja olen jo ennättänyt Kirstinkin itselleni omistaa, niin ettei ole eroa mielessäni näitten ja muitten lastenlasteni välillä. — Enhän aivan samalla lailla elä näissä eteenpäin, kuin heissä. — Mutta onhan heihinkin vierasta tullut paljonkin, ovat vain puoleksi tai neljänneksittäin omiani, eikä niinkään paljon, jos oikein ajattelee. Mutta Jumalan kiitos — sitä ei tule tuollaista niin miettineeksi — tulee vain heistä pitäneeksi semmoisinaan — eikä tutkistele miksi. Onneksi ei olekaan tärkeätä sitä tietää — tavallisesti rakastaa eniten silloin, kun ei mitään kysy. Ja minä pidän heistä kaikista — se on pääasia.

Ja kun tulee vanhemmaksi — tuumi hän vielä lepuuttaen kättään helmassaan — niin käyväthän lapset entistään rakkaammiksi, mutta samalla rakastaa ehkä muitakin enemmän kuin ennen. Sillä siirtyy itse ikäänkuin kaikesta loitommalle ja huomaa, että yhtähän he ovat kaikki, omat ja vieraat — ja tänne ne jäävät kaikki, kun itse lähtee — ja niinpä tekee mieli heitä kaikkia siunata mennessään.

* * * * *

Sinä, Yrjö, olit lopettanut ruokailusi ja seurasit silmilläsi mummon työtä. Seisoit siinä ja olit tyytyväisen näköinen. Mummo kysäisi, oliko sinulla ollut hauska eilen.

Hauskako? Sinä nauroit ja vakuutit, että kyllä olit parastasi koettanut. Ensin Kaivohuoneella. Mutta vasta sieltä lähdettyä olitte oikein hullutelleet. Olit Jussin kanssa vaeltanut pitkin katuja ja nähnyt jos mitä hullunkurista. Puistokadulla Henrik enon talon lähellä istua kyykötti kaksi keltanokkaa matalalla puutarhamuurilla erästä ikkunaa tähystellen. Sen takana tietysti asui jokin ihastus, jota he tahtoivat palvoa salaa. Uudin oli alhaalla, mutta uutimen edessä istua mökötti lurppakorva Musti, oikea mopsinaama. Tytön koira tietysti. Toisella pojalla oli kova hattu kainalossa ja hän härnäsi sillä koiraa. Hän vaihtoi ylioppilaslakin hattuun, keikautti sen kallelleen, oli olevinaan päissään ja hoiperteli pitkin muuria jalat sisäänpäin käännettyinä. Koira julmistui, nousi kahdelle jalalle, pullisti silmänsä ja oli vähällä haukkua. Silloin oli mies muurilla selvä taasen, oikaisi jalkansa, piilotti hatun kainaloon ja sai valkolakin päähänsä. Ja koira rauhoittui. Silläpä koiralla oli kauneudenaistia — enemmän kuin monella taidearvostelijalla. Mutta kun ei tyttöä näkynyt, eivätkä ylioppilaat viitsineet enää mopsin kanssa ilvehtiä, valmistautuivat he rauhassa nauttimaan olostansa, heittäytyivät muurille pitkälleen, avasivat voileipäkäärönsä — ja olisit nähnyt, mummo, miten niissä voileivissä oli kokoa! Ja noin paksulta kinkkua! Kyllä olivat varustautuneet kauan odottamaan kaunottarensa heräämistä. Ehkäpä istuvat siellä vieläkin.

Se huvitti sinua vielä perästäpäinkin. Ja kuitenkin sinusta tuntui, kuin se kaikki olisi jo ollut jotakin kaukaista.

* * * * *

Kuljit huoneitten läpi ja pysähdyit ikkunan eteen. Miten siellä ulkona kaikki oli valkoista ja puhdasta! Saviset tietkin ja mustan kiiltävät pellot. Ja miten kaikki oli hiljaista, kuin olisi luonnossa suuri sunnuntairauha. Sinulla oli sunnuntaisi nyt kaikkien noitten vuosien aherruksen jälkeen. Tuo valkeus ulkona oli kyllä vain hetken harhaa, sillä räystäissä helisi sulavan lumen solina, ja puitten oksista satoi. Pian olisivat nuo vainiot taas paljaat, ojissa lorisisi ruskea vesi, ja teillä savi kuohuisi kuten keväällä aina. Mutta sekin oli tuttua ja kotoista ja yhtä rakasta. Sillä siihen kuului leivosen liverrys ja keväthuuhkajan yksitoikkoinen uukahdus valoisina kevätiltoina.