Anna oli aarre, uskollinen ja tunnollinen. Kukaan ei siinä häntä voittanut. Eikä hän vaivojaan säästänyt. Hän oli enemmän ystävä talossa kuin perheen palvelija.
Mutta Kirsti oli kiertänyt puutarhat ja verannat, alakerrat ja yläkerrat ja tuli veljensä luokse »Max und Moritz» kädessään, valkoisiin korukansiin sidottuna ja nimi kannella hienoin mustin kirjaimin. Sen olit saanut joskus jonkun ulkomaanmatkan tuomisina. Kirstin mielestä olit nyt vieläkin joutilaamman näköinen kuin joskus iltaisin läksyt luettuasi ja kirjoituspöytäsi laatikoista kaivettuasi esille Husqvarnan tai muitten tehtaitten valmisteluetteloita, joita huviksesi tutkistelit, tai autojen ja ilmalaivojen kuvasarjoja. Et nytkään estellyt, vaan nostit hänet polvillesi ja näytit hänelle aina yhtä hauskan »Max und Moritzin».
Istuit äidin keltaiseen nurkkasohvaan, tyttö sylissäsi, ja aloit:
Als die gute Witwe Bolte
sich von ihrem Schmerz erholte — — —
Kirsti tuijotti sinua silmiin, mitään ymmärtämättä ja kuitenkin nauttien runon poljennasta ja vieraan kielen oudosta soinnusta.
Hetkisen perästä juoksi hän taasen tiehensä viedäkseen kirjan takaisin paikoillensa.
Mutta sinä et voinut mihinkään tarttua. Olihan sitä tartuttukin tarpeeksi ja liiaksikin, varsinkin viime aikoina, niin että nyt oli hengähtämisen vuoro. Etkä tällä hetkellä toivonut mitään sen lisäksi mitä oli. Siellä kaupungissa elämä pauhasi ja paloi, hurisi ja humisi mukaansa tempoen tarkoituksettomastikin, usein ilman pontta ja perää. Siellä kai toverit nytkin katuja kiertelivät, heillä kun ei ollut kotia maalla.
Heittäydyit taasen sohvan nurkkaan, josta näit sekä salin että ruokahuoneen ja katselit sieltä lattian kotikutoisia karvamattoja, ruskean punamustine juovineen, jotka muistit siitä asti kun yleensä aloit jotakin tajuta. Holmbergin metsämaisema oli myöskin aina riippunut sohvaseinällä ja Thorvaldsenin friisi flyygelin yläpuolella. Täällä pitäisi kaiken jäädä koskemattomaksi ikuisiksi ajoiksi. Juuri tuossa piti olla nuottikaapin, ja ikkunoissa piti aina olla kukkivia pelargooneja ja nupussa olevia ruusuja.
Tänne pitäisi saada tulla vastakin elämän tuoksinasta — ajattelit sinä — kaukaakin ja pitkienkin aikojen perästä — ja tavata tämä muuttumattomana ja alati samana.
Nousit, suljit ikkunan ja katsoit kelloasi. Voi ihmeitä! — Ihanhan aika oli lentänyt — sinunhan piti joutua päiväjunalla kaupunkiin, ennättääksesi sitten isän kanssa takaisin päivällisille.