Valkoisena kyyhkysparvena he pyrähtivät portaille täyttäen kuistit.
Mutta isä oli istuutunut flyygelin ääreen soittamaan mitä sillä hetkellä juolahti hänen mieleensä. Aina olen kadehtinut tuota hänen taitoansa, että milloin tahansa saattoi antaa sävelien puhua puolestansa ja siten lausua julki sen minkä tunsi. Silloin hän antoi sormiensa liukua koskettimien yli leveissä urkujen tapaisissa soinnuissa, jotka olivat hänelle ominaiset. Mutta vähitellen siitä keskittyi sävel, joka ei ollut millekään oratoriolle sukua, vaan oli vanha ylioppilaslaulu, jonka hän muisti ensimmäisiltä ylioppilasvuosiltaan. Se kaikui vihdoin selvänä ja tahdikkaana ja houkutteli nuoret sisään verannoilta ja ruokahuoneen leveästä oviaukosta. Mutta he eivät laulua tunteneet. Ainoastaan sinä, Yrjö, professori setä, Henrik eno ja muutamat muut vanhemmista yhdyitte, ja unohdettu laulu tuli uudeksi jälleen:
Laula sä raittiilla mielellä vaan, riemua nauti sa nuorena viel', uljaana astele ain' elon tiell' vääryyttä vastahan taistelemaan. Tullos veikkonen, liittyös liittohon, työmme, toimemme, ja parhaat voimamme sulle annamme kallihin maa, sulle kallihin syntymämaa. Hurraa!
Henrik eno katsoi nuoriin, katsoi vanhoihin. Hän, perinnäistapojen ja perinnäistietojen mies, tahtoi aina huomata yhdyssiteet sukupolvien kesken, ja sentakia häntä harmitti, ja hän sanoi hiukan äreästi:
— Sellaisia vanhoja lauluja pitäisi kaikkien osata!
Sanoi ja istuutui. Vaikka hyvin tiesi, että se meidän oloissamme on mahdotonta. Mehän elämme sellaista huimaavaa vauhtia, että kaikki on muutamien vuosien kuluessa toiseksi muuttunut. Ja kuitenkin hän oli oikeassakin. Niin, Henrik eno, meillä pitäisi olla enemmän yhteyttä sukupolvien kesken. Ehkäpä sentään onkin, enemmän kuin itse tiedämmekään. Löydämme nytkin toisemme jälleen ja tulemme vastaisuudessa yhä paremmin löytämään.
Eikä Henrik enon pieni huomautus ollutkaan kenenkään tunnelmaa häirinnyt.
Mutta isä oli unohtunut flyygelin ääreen, kuten usein sattui. Hän antoi sävelen seurata toistaan jälkisoiton tapaisessa muistelmasarjassa, joka kertoi muinaisista nuoruudenhetkistä, kauniista kesäilloista Kaisaniemessä, jolloin hän oli istunut pöydän päässä tahtipuikko kädessään ja Töölön lahti oli siintänyt koivujen lomitse. Tai auringon laskuista Saimaan tummilla vesillä, jolloin valkolakkinen seurue laivan perältä kajahutti laulun toisensa jälkeen yli päilyvien pintojen, ja Saimaan saaret niihin kotoisesti vastailivat. Sinne olivat jääneet uinuvien maisemien ainaisiksi aarteiksi.
Mutta Yrjön vieraat olivat taasen hajaantuneet huoneisiin ja verannoille, ja kaikkialla kuului iloisten äänten humu. Tarjottiin virvokkeita, ja mummo ja Tea täti lähettivät hedelmälautaset kiertämään.
Silloin kajahtivat ensimmäiset valssin sävelet. Pojat kavahtivat pystyyn ja tytöt suorivat helmojaan. Itse kenraali täydessä sotilaspuvussaan istui flyygelin ääressä soittaen tahdikasta, huikaisevaa, mukaansa tempaavaa säveltä, jotakin vierassointuista ja etelämaalaisen kiihottavaa. Nuoret eivät olleet vielä milloinkaan tanssineet sellaisen soiton tahtiin. Vanhat taukosivat juttelemasta, pojat kohentelivat kravattejaan, vetivät hansikkaat käsiinsä ja viipyivät jotakin odotellen.