Silloin sinä, Yrjö, lensit lattian yli ja kumarsit Marjalle. Otteesi hänen vyötäisillään oli voimakas ja varma, ikäänkuin ei tässä kukaan voisi riistää sinulta tätä oikeuttasi häneen. Ja Marja nojasi sinuun. Hitaasti keinuen te liu'uitte pitkin salin valkoista permantoa. Teidän vartalonne notkuivat, teidän silmänne hymyilivät. Kaikkien katseet kiintyivät teihin, ja myötätunto ympäröi teidät. Näytitte siltä, kuin olisitte otaksuneet nyt tällä hetkellä aloittavanne voittokulkunne halki elämän mahdollisuuksien, joita aioitte valloittaa toisen toisensa jälkeen. Tämä oli nuoruutenne ja ystävyytenne juhla, josta tie aukesi onnenne maailmaan. Ja mikäpä sille rajoja rakentaisi?
Marja näytti olevan kanssasi samaa mieltä. Hänen poskensa punottivat ja hän oli kaunis valkoisessa puvussansa, sininen reunus helmassa.
Muut unohtivat yhtyä teihin, seuraten teitä silmillään, ikäänkuin olisi ollut itsestään selvää, että tämä ensimmäinen valssi oli tarkoitettu yksin teille. Teille virtasivat sävelet vyöryen läpi talon hiljaiseen puutarhaan asti avonaisista ikkunoista, teille hengitti ulkona kevätyö lemujaan, ja teidän onnenne tapaista aavistaen yksinäiset vaeltajat pysähtyivät tien risteykseen soittoa kuuntelemaan ja itsekseen hymähtäen.
Kun veit Marjan paikoilleen, keskeytti kenraali soittonsa ja aloitti uuden valssin. Ja yleinen karkelo alkoi, joka kesti läpi illan. Nuori maisteri vei Marjan tanssiin ja sinä, Yrjö, olit kohtelias kaikille tyttötovereillesi.
Mutta katsojat olivat nyt kerta kaikkiaan lämmenneet. Heissä läikkyi hyvä mieli siitä, että tässä ehkä oli toteutumassa se mikä ihmiselämässä oli kauneinta, mikä heidän sisimmässään oli pyhintä. Kukaan ei sitä selvään ajatellut, ja he olisivat luultavasti kieltäneet tai pienellä naurahduksella väistäneet, jos kukaan olisi siitä puhunut. Mutta itsetiedottomasti he iloitsivat siitä, että se taas oli heille ilmestymässä, tuossa aivan heidän silmäinsä edessä toteutumassa, niin että siihen sai uskoa ja siinä elää, siinä omassakin, joka alkoi hohtaa entisellä lämmöllään tänä valoisana keväisenä yönä.
Isä oli herkkämielisenä kokonaan sen lumoissa. Hän seisoi kuistin ovella ja katseli ulos puutarhaan. Ja hän ajatteli sitä kohtalon hetkeä, jolloin rakkaus meille ihmisille saapuu, suurena ja vaativana, ja jolloin suljemme silmämme antaumuksen riemu sielussamme. Jolloin meillä ei enää ole entisyyttä eikä tulevaisuutta, vaan ainoastaan onnea uhkuva nykyisyys.
Miten vähäpätöiseksi tuleekaan kaikki muu, kun se hetki saapuu!
Silloin se meitä hallitsee ja me sitä nöyrästi palvelemme, kysymättä palkkaa, tietämättä rikkaudesta tai köyhyydestä, ylhäisyydestä tai alhaisuudesta. Ainoastaan siitä yhdestä, joka on elämän suurin ihme.
Ehkä hän kiitti elämää siitä, että se sarasti Yrjönkin tiellä. Tosin ainoastaan sarasti. Sillä mitä he vielä, niin nuoret ihmiset, saattoivat tietää myöhemmän iän itsetietoisesta, voimakkaasta antaumuksesta? Tämä oli vain aavistusta siitä, mutta kuitenkin aavistusta semmoisesta jota silmä joi, jota kädet epäröivin liikkein haparoivat ja joka pani sielun väräjämään. Joka sai hänet entisensä unohtamaan ja kaikkensa antamaan ja avoimin silmin unta näkemään elämän suurimmasta onnesta.
Tulisitko vielä tuntemaan rakkauden itsensä, Yrjö? Nyt huumauduit jo sen esimausta. Ja aika riensi. Mitä kohti se riensi?