Mutta salissa humisivat tanssin sävelet ja karkelo vilkastui vilkastumistaan. Tanssit vaihtelivat, sorina huoneissa säesti iloa ja Kirsti ja muut pikku tytöt hyppelivät yhä rohkeammin suurten parissa.
Koko illan istui kenraali pianon ääressä, katsoen suoraan eteensä nuotteja hyljeksien ja kuin jostakin kaukaa mielensä komeroista loihtien esiin kumpuavia hyrskypäitä sävelmiä. Siinä oli kuin arojen kuumaa kaihoa — kuin kavioitten kopsetta ja kannusten helinää — kuin vierasmaalaisten tanssisalien loistoa ja menneen ajan huumaavaa komeutta. Hän oli kuin jossakin poissa — missä lie ollut hänkin entisten päiviensä muistoissa.
* * * * *
Mutta, Yrjö, sano minulle tänään, mistä se johtui, että sitten tunnelma salissa vähitellen muuttui? Miksi annoit nuoren maisterin viedä kerta toisensa jälkeen Marjan tanssin pyörteeseen etkä kertaakaan kumartanut hänelle enää? He tanssivat yhdessä pitkät ajat ja istuutuivat sitten toistensa kanssa seurustelemaan. Ja salissa tuntui kuin tyhjältä, ja vanhempien ihmisten mielen täytti kuin pettymyksen apeus. Ja illan kosteus löi uutimet lakoon, niin että sohvan puoleinen ikkuna oli suljettava.
Oliko satanut lunta teidän tunteittenne tuskin puhjenneisiin lehtiin? Vai oliko tämä vain leikkiä ja sokkosilla-oloa? Eihän se perästäpäin mitään merkitsekään. Mutta silloin se tummensi kevätillan valoisia enteitä.
Ehkä oli niin, että lankesi varjo tiellesi, vaikkei kukaan meistä sitä huomannut. En tiedä, näitkö sen itse, mutta oli kuin olisit jotakin väistänyt, ja kasvojesi yli kulki surumielisyyden väreily, joka jätti jälkeensä väsähtäneen ilmeen.
Huomasin kyllä, että seurasit Marjaa silmilläsi. Tiesit aina, kenen kanssa hän tanssi ja missä. Mutta annoit asiain mennä menojaan ja tyydyit siihen että täytit kohteliaan isännän velvollisuuksia muita tyttöjä kohtaan.
Henrik eno ja Kukkaisrinteen isäntä istuivat matalassa sohvassa poltellen, jutellen ja tanssia seuraten.
— Senkin takkiainen! — sanoi Henrik eno ääneen ja heitti savurenkaan ilmaan.
Ketä hän oli tarkoittanut?