Muistatko tuon keltaisen kaksikerroksisen rakennuksen, jota ympäröi puutarha ja punainen aitaus? Pihan puolella meillä oli eniten aurinkoa, ja sentakia oleskelimme useimmiten siellä päin. Helteisen verannan sivustalla oli sinulla leikkihuoneesi.
Sinulla oli pieni valkoinen vuoteesi, jossa oli punaiset verkkolangat ja kultaiset nappulat. Siihen sattuivat auringon säteet aamuisin, kutkuttelivat uudinten lomitse silmäluomiasi ja herättelivät kuin peipposen poikaa emon untuvilta, kuin västäräkin sirittävää lasta. Karahdit pystyyn, katsahdit isään ja äitiin, kiepsahdit polvillesi ja aloit kaivaa esille aarteitasi, jotka olit edellisenä iltana kätkenyt tyynysi alle; puunappulat, pienen veturisi ja muut rautaromusi, jotka olit löytänyt pihalta. Jo rupesi kuulumaan hiljainen naputus ja koputus, hyminä ja humina. Silitit lakanan kentäksi ja aloit junia kiidättää ja laivoja säksätyttää, tukutit ja täkätit, kuiskit ja hipristelit. Siinä kävi iloinen aamuviserrys kuin pesästään pulmahtaneella varpusen pojalla.
Ja niin olit täydessä leikin touhussa, että tuskin ennätit syrjäkatsein vaania, milloin äiti tai isä sinulle silmiänsä siristäisivät ja naurusuin sinuun vilkaisisivat. Mutta niin pian kuin sen keksit, päästit heleän naurun, heitit kaikki tavarasi peitteelle ja kirmasit telmien suin päin verkkosi yli viereiselle vuoteelle. Ja siellä hikipäissäsi peuhattuasi karkasit takaisin leikkiäsi jatkamaan, kunnes äiti nousi sinua pesemään, pukemaan ja päivää varten evästämään. Ja posket pullollaan voileipää sinä sitten velliä särvit aamutuimaan.
— Äiti, saanko mennä pikku junaa katsomaan?
— Saat, jos Nenne tulee mukaan.
Nenne tuli ja poika juosta könötti tyttöä kädestä pitäen pihan poikki luvattua maatansa kohti. Puutarhassa oli takaportti, joka vei suurelle niitylle. Se heloitti alkukesästä voikukkia täynnänsä ja ruskeahkon joen rannalla oli miltei läpitunkematon leppien, pajujen ja pihlajien viidakko, joka kurkisti yli samean veden. Mutta se niitty oli merkillinen siitä, että sen halki kulkivat kapearaiteiset kiskot, joita pitkin juna porhalsi edes takaisin kahden tehtaan väliä.
Tuossa se nyt taas tulla suhahti, pieni veturi tuhisten ja puhkuen ja vaunut liukuen sen perässä. Poika oli kuin maahan naulittu sitä katsellessaan. Tupruava savu, pyörien kolina, pannun kupu, vaunujen kiinnikeketjut — mikä ihmeitten maailma! Vaunut olivat kukkurallaan pumpulipaaluja, ja junamies pyyhki mustuneita käsiänsä pumpulitukkoon, koskettaen lakkinsa lippaa pientä miestä tervehtien.
— Ota minut mukaan!
Ja poika karkasi junaa kohti.
Mutta Nenne riuhtaisi hänet takaisin kädestä eikä päästänyt edes kiskoja myöten junan perässä viilettämään.