— Nenne on tuhma — äiti lupasi!
— Ei luvannut — mennään rantaan!
Ja rannan aukealla paikalla he heittivät voileipiä ja munalukkoja ja keikuttivat tyhjää venettä. Katkaisivat pajunoksia airoiksi ja olivat soutavinaan, kunnes vihellys kuului —! Miltei suulleen suistuen heittäytyi poika veneestä ja juosta pyyhälsi kuin veitsellä viiltäen polkua pitkin saadakseen vielä edes vilaukselta nähdä tuon ihmeitten ihmeen, omalla voimallaan kulkevan leikkijunan.
Nenne sai hänet houkutelluksi takaisin pihalle kertomalla, että Ruuna jo oli valjastettu kärryjen eteen ja lähtisi noutamaan jauhosäkkejä kauppapuodista.
Se oli toinen maailma, joka sekin oli mielenkiintoinen, vaikka vasta toisessa sijassa. Nenne oli talonmiehen tytär ja hän tiesi kaikki hevosasiat. Hänen sylissään istuen poika sai taputtaa Ruunan leveätä lautasta, koskettaa sen turpaa ja antaa sen nuolaista kättään. Suloisesti silloin selkää karmi, sillä mitäs jos se olisi puraissut! Nostihan Ruuna välistä huulensa ja irvisti hampaillaan, vaikka se olikin kiltti.
Se olisi voinut purra vahingossa.
Meidän pihamme laidassa oli pitkä punaiseksi maalattu ulkorakennus, jonka päässä Nenne asui. Siellä oli tallit ja liiterit, vaunuvajat ja aitat, joissa saattoi Nennen selässä retkeillä kylästä kylään, talosta taloon. He olivat nukkuvinaan yönsä heinillä tallin ylisillä ja vaunuvajan rattailla istuessaan he matkustivat Helsinkiin ja Turkuun. Ja kun he siihen väsyivät, hyppäsivät he alas rattailta, livistivät maantien puolella olevaan puutarhan aitaukseen, josta he pistinaidan lomitse kurkkivat torille. Sinne ei saanut luvatta mennä. Mutta tirkistää sai. Siellä oli pitkä riimupuu, jonka renkaisiin talonpojat sitoivat hevosensa kiinni käydessään kylässä asioilla. Ja se kaide oli hevosten puremisesta niin kulunut, että siinä oli syvät lovet jokaisen renkaan kohdalla. Posket litistyneinä aidansäleitten väliin lapset tarkastelivat hevosia ja kuormia, ajomiehiä ja arvokasta talonpoikaiskansaa, joka hommaili korien ja pyttyjen ääressä ja levitti koreita raanuja allensa ajoneuvojen istuimille. Lauantaisin oli siellä vielä enemmän liikettä, sillä oli toripäivä ja hauskaa myllerrystä. Silloin oli talon edusta yhtenä vilinänä hirnahtelevia oriita, kirjavia loimia, munavasuja, kaakottavia kanoja, huutelevia eukkoja ja pitäjän kaikenlaista kaupaksi käypää tavaraa.
Lauantaisin toi Maija munajuustoa aamiaiseksi ja joskus soi posetiivi pihalla.
Meillä oli viheriäksi maalatut kaksipyöräiset työntökärryt, joissa istuen kävit isän ja äidin kanssa kylässä. Usein sattui, että niillä vein sinut puiston läpi Henni tädin luo. Siellä oli kuin toisessa maailmassa. Meidän ikkunoistamme näkyi liejuinen maantie, tori, joka oli kuopalla suuren liikkeen takia, kauppapuoti vastapäätä ja sen portailla pyylevä kauppias. Maalaisväkeä ajaa karautti ohitse kärryillään kyyröttäen tai kulki siellä pitkät jonot tehtaan miehiä ja tyttöjä, jotka palasivat työstään. Henni täti taas asui laajassa puistossa, jossa oli upeat koivukujat, monivärinen kukkaisrykelmä ruohokenttien reunamilla ja tuuheat pensaikot varjoineen pehmeän tasaisella nurmella. Siellä sinkosi vettä ilmaan monihaaraisesta suihkukaivosta. Se kimmelsi höyrynä auringonpaisteessa ja liplahteli raskaine pisaroineen kivialtaaseen, jonka ympärillä kasvoi leveälehtinen tuuhea kasvi.
Pysäytin pienet kärryt matalan ja kodikkaan huvilan eteen nostaen pojan maahan. Astuimme sitten leveitä portaita ylös verannalle. Siellä nousi makuultaan suuri newfoundlandilainen koira, jota sai mielinmäärin halata ja taputella. Sai vaikka kavuta selkään istumaan sen liikuttamatta lurppakorviaan ja menettämättä suosiollista ilmettänsä.