Muistathan Prinssin, Yrjö?
Sisällä oli suuret salit ja kiiltävät lattiat ja vanhaa mahonkia ja kustavilaisaikuiset salinkalustot vaalean sinisine oviverhoineen. Ja sitten siellä oli täti, joka aina istui rullatuolissa. Hänellä oli hyvin tummat silmäkulmat ja mustat kiharat, jotka hulmusivat hänen ilakoidessaan. Silloin hän heitti aina päänsä taaksepäin ja nauroi niin että hampaat valkeina välkkyivät. Ja hänestä hersyi nauru yhtämittaa. Sinua ihmetytti, että hän oli iloinen, vaikkei hän voinutkaan juosta ympäri kuin muut. Sentakia pidit hänestä ja istuit mielelläsi hänen sylissään, katsoen hänen suuriin silmiinsä hänen sinulle kertoessaan porsliininukeista, jotka hänen kaapissaan lasisten ovien takana kumarsivat ja nostaen liepeitään niiaten tanssivat. Ne olivat tulleet jostakin kaukaa. Kun olit niihin väsynyt, juoksit toiseen huoneeseen ja kyyrötit joen puoleisessa ikkunassa, josta näkyi matalavetinen koski ja sen takana moni-ikkunaiset tehdasrakennukset. Ne oli rakennettu punaisista tiilistä, ja niistä kuului yhtämittainen salaperäinen surina, johon et koskaan väsynyt.
Mutta joskus otti setä sinut omaan huoneeseensa, nosti sinut polvilleen ja alkoi jutella kanssasi kuin ainakin hengenheimolaisensa kanssa. Hän näytti sinulle kuvia laivoista ja automobiileista, ja sinä tarkastit niitä silmäkulmat rypyssä ja selvästi tuntien, että tuo näyttäminen johtui yhteisestä asiain harrastuksesta. Vielä enemmän tulit siitä vakuutetuksi, kun setä veti kätköstään esille pieniä rattaita ja hihnoja, langanpätkiä ja nappuloita ja yhteisvoimin niitä yhdistämällä ja sommittelemalla saitte aikaan jotakin, joka kulki, säksätti ja veti.
Se setä, se se jotakin tiesi ja osasi, sen se oli se pieni junakin, joka kulki tehtaasta tehtaalle.
— Tuletko joskus ajamaan sillä pikku veturilla ja annatko minun ohjata? — kysyi poika.
— Mennään vain jonakuna päivänä, kun sopii — vastasi setä.
Mutta siitä retkestä ei tullut mitään, vaikka odottamistasi odotit. Hän oli myöskin luvannut suureksi tultuasi ottaa sinut tehtaaseensa työmieheksi, ja sen lupauksen täyttymystä odotit myöskin vuosia — useampia — muistatko sen?
* * * * *
Mutta kaikkein muhkeinta oli kenties talvisin istua reessä vällyihin peitettynä isän ja äidin välissä hämärän jo peittäessä maan. Siinä oli laajat lumipeitteiset aukeamat, joilla ei ollut alkua eikä loppua. Metsä häämötti jossain kaukana taivaanrannalla, ja korkealla syttyi tähti toisensa jälkeen. Siellä ehkä Jumala kulki niitä sytyttämässä, kuten isä sytytti salin kruunua. Jalas nitisi lumessa, tiuku helisi hämärässä, matkamies reppu selässä astui joskus kinokseen väistyen ajajain tieltä. Mutta kääntyipä tie itään tai länteen, etelään tai pohjoiseen, loisti silmien edessä satulinna, valtava monikerroksinen rakennus, jonka kaikista ikkunoista tulet joka ilta loimusivat ja joka yksin pimeässä illassa heijasti valoa ympärilleen.
Sitä taloa sinä vaieten katselit, ja kuva siitä painui syvästi tietoisuuteesi. Moni muu katseli sitä sekavin tuntein. Mutta sinulle se oli todeksi muuttunut ihmelinna, josta et tiennyt muuta kuin että sinne kulki se pikku juna, sitä sai nähdä likeltä se mustakätinen junamies, sen omisti sen mustasilmäisen tädin setä ja sinne hän oli luvannut sinutkin ottaa, kun tulet kerran suureksi.