Ja talo jäi tyhjäksi.
Mutta oli paljon järjestettävää, ennenkuin ennätin ajatella unta. Isää väsytti, ja hän meni levolle omaan huoneeseensa. Kirsti oli jo aikoja sitten nukahtanut jollekin sohvalle. Mummo sanoi hyvää yötä ja vetäytyi omalle puolelleen. Mutta minä askartelin vielä kauan järjestämällä veitset ja lusikat laatikkoihin ja lasit kaapin hyllylle.
Ja ajatukset kulkivat omia teitään.
Saivat vihdoin olla hetkisen kahdenkesken, ajattelin itsekseni. Ehkäpä saattoivat vetäytyä erilleen muista johonkin vaunun tyhjään osastoon. Ja sitten tietysti kulkevat yhdessä tyhjiä katuja pitkin ja purkavat mieltään toisilleen. Hyvästelevät sitten porraskäytävässä ennenkuin Marja pistää avaimensa oveen.
Hyvä oli niin.
Mutta miksi olin niin apea mieleltäni? Ikäänkuin olisi jokin solumaisillaan pois! — No niin, nuoruuden tarinat ovat harvoin pitkät. — Eikä se sekään mieltäni painanut. Takatalvi ehkä uhkasi hävityksineen. Lehtisilmut ehkä paleltuisivat lumipeitteen alla, ja täytyisi nähdä surkastuneita lehtiä puissamme pitkin kesää. — Tai voisiko jotenkuten viihtymys täällä kotona häiriintyä ja astuisiko tyhjyys sijalle?
Mutta miksi sellaista ajattelin?
Lehdethän olivat hyvässä tallessa peitteensä alla, jos aamupuolella yötä ehkä tulisi halla hiipien ja yrittäisi iskeä kyntensä niihin. Ja muuten elämässähän kävi ainainen vaihtelu, tuskin oli kesään päästy, niin oli taas talvi, ja toiveitten idut saattoivat paleltua kuoliaaksi.
No niin.
Värisin vilusta. Mutta huoneessani vedin uutimet syrjään ennen maata-panoani ja jätin kattolampun palamaan, jotta Yrjö tullessaan näkisi että vielä valvoin.