— Oliko sinulla itselläsikin hauska?
— Oli minullakin.
Viivähdit ja näytit hiukan vaivaantuneelta ja lisäsit miltei kiihkeästi:
— Ja ellei ollut niinkuin olisi voinut, niin ei minua häirinnyt se, mitä sinä luulet —.
— Vaan mikä sitten?
Vilkaisit minuun ja puna lensi kasvoillesi hiusmartoa myöten. Ja ikäänkuin heti toteuttaaksesi päätöstä, jonka olit tehnyt yksinäisellä kotimatkallasi, syöksähdit puhumaan:
— Tätä iltaahan olen odottanut — et tiedä miten kärsimättömästi — viikkoja ja miltei kuukausia —!
— Mitä — mitä varten?
Olin noussut puoleksi istualleni ja tuijotin kasvoihisi. Sinä tuskin saatoit itseäsi hillitä, ja ohimosi paisuen sykkivät. Miksi, Jumalan nimessä? Koko ruumiisi pingottui jännityksen tuskasta. Oi Yrjö, et saanut sanaakaan suustasi.
Aavistus kuristi kurkkuani. Siinä se nyt oli — siinä oli se, jonka olin tahtonut uskoa tässä tapauksessa kuolleeksi, jota olin väistänyt ja jota olin koettanut lepyttää varokeinoilla ja rakkauden keksimillä hyvityksillä. Siinä se nyt oli, veren voimakas ääni! Ja senkö takia oli iltakin sellainen ollut? Enkä ollut mitään aavistanut! Enkä ollut puhunut ajoissa, vaan antanut tuskallisten ajatusten kasaantua kasaantumistaan, odotuksen kasvaa kasvamistaan, kunnes mieli oli niin täysi, että se uhkasi tulvia yli äyräittensä.