Pitikö siis tämän hetken kerran tulla! Oi, pitihän sen tulla, mutta ei se olisi tällaisena tullut, jos olisin aikaisemmin puhunut kaikki selväksi. Ja ehkä sitä siten olisi voinut väittääkin!
Ja sinä, Yrjö, katsoit minuun miltei arasti, puristaen kourasi yhteen niin että sormien nivelet kävivät valkeiksi.
— Tahdoin kysyä sinulta jotakin — sait lopulta vaivoin sanotuksi.
— Tiedän, tiedän — huudahdin enempää torjuen. — Mikset ole kysynyt ennen? Tarkoitan, miksen ole sitä kertonut sinulle jo aikoja sitten? Tietysti — tietysti saat tietää kaiken minkä minäkin tiedän.
Ja hiljaisella, rauhoittavalla äänellä aloin sinulle sitten kertoa syntyperästäsi, mitään muuta ajattelematta kuin sitä, että voisin tuottaa sinulle lievennystä, että voisin auttaa sinut tämän ylivoimaisesti vaikean hetken läpi.
Tiedät mitä silloin kerroin — yksinkertaisesti ja suoraan. Niin ja niin se oli. Äitisi oli nuori — hyvin nuori — isäsi ei ollut paljoakaan vanhempi.
— Se oli heidän nimensä — sellainen oli heidän säätynsä.
Olit luisunut lattialle vuoteeni viereen ja painoit kuuman otsasi käteeni. Otsa oli hiestä kostea ja ohimoitten valtimot tykyttivät hurjasti.
Oi poikani, minkälaisen hetken me silloin elimme!
Kuinka minun oli sinua äärettömästi sääli! Sellainen poika — muita paljon hienompi ja jalompi — ja hänen piti näin vavisten alkuperäänsä tiedustella! Kapinoin — tuskastuin puolestasi — miksi piti näin olla? Ja voi niitä, jotka tällaista aiheuttavat, jotka elämän sytyttävät sen enempää välittämättä siitä, mitä kärsimyksiä he omille lapsilleen tuottavat! Voi niitä ajattelemattomia! Ja voi niitä itsekkäitä!