Mutta minä rauhoituin. Minunhan piti sinua tyynnyttää ja auttaa.
Ja jatkoin hellävaroen kertomustani.
Siellä ja siellä he asuivat. Äitisi hienosukuinen äiti oli sairaalloinen — makasi enimmäkseen sohvallaan voimatta liikkua — tytär oli kaunis ja kookas, lahjakasta sukua, maansa parhaimpia. — Oli kevät ja lämmin tuoksu täytti ilman. Nuoret kävelivät ja ratsastelivat yhdessä valkoisia teitä ja tuuheitten pyökkimetsien varjossa. Harmahtavien korkeitten runkojen lomitse, joiden päällä oli tiheä lehtikatto ja alhaalla oli auringon läikkiä maassa. Muistat pyökkimetsän, Yrjö! Kaikki heidän ympärillään kukki, ja he antoivat lempensä puhjeta kukkaan, mitään ja ketään kysymättä.
Seuraavana kevättalvena sinä synnyit.
Liikahdit ja pyyhit nenäliinallasi otsaasi. Minä jatkoin, hiuksiasi hiljaa silitellen:
— Sellainen on tarinasi. Mutta muista, Yrjö, älä katkeroidu mieleltäsi. Hehän olivat niin nuoria, etteivät jaksaneet edesvastuuta punnita. Ja äidilläsi oli liian vähän tukea kotonaan. Kun sitten synnyit, silloin tunsi jo äitisi surun. Se oli hänet yllättänyt, se oli tuonut kauhua mukanansa hänen mieleensä. En tiedä, mikseivät he sitten menneet naimisiin. Kun aika joutui, antautui äitisi tuon hienosukuisen diakonissan huostaan, joka oli suuren laitoksen johtajatar. Hän tunsi heidät, hän otti sinut vastaan ja hän sinua rakasti sinun pienenä ollessasi. Mutta älä sinä, Yrjö, ketään syytä, äläkä syntyperääsi soimaa: olet jalosukuinen ja yhtä puhdasrotuinen kuin parhaimmat ihmisten lapsista, sillä nuori rakkaus on sinut synnyttänyt, eikä kenelläkään voi olla jalompaa sukuperää.
Huoneessa oli hetkisen hiljaista.
Sinä otit käteni omiisi ja tunsin että ne olivat viileät. Et vielä nostanut päätäsi, mutta huomasin että verisuonet otsallasi vähitellen vaalenivat ja suonten tykintä tyyntyi.
Mutta oma tuskani ahdisti vielä mieltäni. Missä olivat ajatukseni olleet ja missä silmäni? Olin luullut sinun olleen kiinni tutkintotyössäsi, ja se olikin ollut syrjä-asia sen ankaran elämäntodellisuuden rinnalla, joka sinua askarrutti. Olin ollut umpisokea enkä ollut aavistanutkaan, mitä välttämättömimmin olisit tarvinnut.
Ja valppauteni ja hyvä aikomukseni torjua olivat kärsineet surkean tappion.