Puhuin sinulle vielä rauhoittavia sanoja, kuten ennen muinoin huvilamme ullakkokamarissa. Emme välitä siitä mitä ihmiset sanovat, nyt enempää kuin ennenkään. Meillä on omat tietomme, joista emme tee heille selvää, eikä kannatakaan heille mitään selvitellä. Me tiedämme, että polveudut kunniakkaasta suvusta, ja vaikkei niin olisikaan, niin se ei sanottavasti paina vaa’assa. Sillä jokaisella on itse asiassa kuitenkin ainoastaan oma kunniansa.
— Pidä pääsi pystyssä, Yrjö poikani — jatkoin puhettani —ja rakenna sydämeesi alttari isällesi ja äidillesi, vaikket heitä tunnekaan. Kukapa heidän vaikuttimensa voi tutkia ja heistä tuomion langettaa! He tekivät sitten minkä voivat — ja varmaa on, etteivät hekään ole kärsimyksittä päässeet. Muuta ei voi ajatellakaan. Heillä on ollut hiljaiset hetkensä, heilläkin tuskan hetket — se on varma — ja vastatkoot he Kaikkivaltiaan edessä itse teoistaan. — Mutta sinä, Yrjö, sinähän et kuitenkaan ole kodittomana kasvanut.
Puristit hiljaa kättäni ja rinnastasi kohosi syvä ja vapauttava huokaus.
— Sinä olet kasvanut täällä uusissa olosuhteissa — juttelin sinulle, itsekin keveämmällä mielellä — ja he elävät siellä, jos elävät. Äitisi on myöhemmin mennyt naimisiin, en tiedä kenen kanssa. Isäsi kohtalosta en ole kuullut mitään. Kerran kysyin johtajatar-diakonissalta, meren takana käydessäni, tietäisikö hän heistä mitään. Mutta hän vastasi, ettei hän tule koskaan antamaan mitään tietoja, ja on väärin sellaisia edes pyytääkään. Sillä tuo vanha on haihdutettava pois kaikkien meidän tietoisuudestamme. He ovat kuolleet sinulle ja sinä heille. Kun oksa istutetaan uuteen maaperään, niin sen on kokonaan juurruttava siellä. — Tahtoisitko heitä etsiä, Yrjö?
— En usko — vastasit tuskin kuuluvasti.
— Jos tahdot, niin teet sen. Oletko milloinkaan ajatellut, että oma äiti kuitenkin — tarkoitan: oletko tuntenut, etten ole oma äitisi?
— En koskaan. Minun on ollut vaikeata ymmärtää, ettet ole. Olet ollut sellainen äiti minulle, etten voi käsittää, miten ihmeellinen mahtaisikaan oma äiti voida olla. Mikä siinä lienee erona?
— Kuka tiennee. Siinä on tietysti tosiasian tietoisuus ja siitä johtuva turvallisuuden tunne. Siinä voi myöskin olla syvä olennonyhteys, joka suhdetta syventää, mutta sitä ei ole hetikään aina. On vaikeata vertailla, kun niin harvalla on samalla kertaa kokemusta molemmista. Ja vaikka olisikin, niin siinä vaikuttavat niin monet asianhaarat puolella ja toisella. Oikeastaan uskon että on suurempi ero mielikuvituksessa kuin todellisuudessa. Sillä rakkaudessa on monta astetta, ja se riippuu monenmoisista syistä. — Voit kuvitella äidistäsi mitä haluat, tosiasia on kuitenkin että hän kielsi sinut. Meille sinä olet kaikki kaikessa — meistä tuntuisi kuin kiskottaisiin sydän ruumiista, jos me sinut kadottaisimme. Mutta jos tahdot äitisi löytää, niin emme kiellä. Me rakastamme sinua niin suuresti, ettemme mitään pelkää.
Niin puhuin. Mutta kuinka raskasta ja luonnotonta sentään olisi ollut kaikkien näitten vuosien jälkeen, jos olisit tähän ajatukseen tarttunut!
Olit noussut istumaan vuoteeni laidalle ja pidit minua kädestä. Kasvosi olivat jo tyyntyneet, jos kohta niissä vielä oli myrskyn jälkiä.