Ja katsoit minua suoraan silmiin lisätessäsi:
— Ja sitä paperia siunaan nyt, sillä sen kautta minulla on ollut koti. Kun kerran näin oli, niin he eivät voineet antaa minulle suurempaa lahjaa. Siitä heitä kiitän.
Olit vielä kalpea ja pyyhit nenäliinallasi otsaasi ja käsiäsi. Mutta ilme kasvoillasi osoitti, että olit päässyt sietämättömästä painajaisesta.
— Niin, Yrjö — sanoin keventynein mielin — sen tiedän, että minulle, meille sinä kuulut.
— Sen tunnen minäkin nyt selvemmin kuin koskaan. Ja minulle on ääretön helpotus, kun nyt tiedän kaikki. Eihän minua ole mikään muu vaivannutkaan kuin vain tuo epätietoisuus.
Nousit ja kävelit edestakaisin huoneessa. Avasit ikkunan ja istuuduit ikkunalaudalle.
Oli lakannut satamasta ja aamu jo valkeni.
— Mikset ole aikaisemmin kysynyt tuosta kaikesta?
— Sinähän kerran sanoit — silloin ennen ulkomaanmatkaa — että saisin tietää lisää täysi-ikäisenä — ylioppilaaksi tultuani, niin sanoit. — En ole tahtonut ennen kysyä.
— Mutta olisithan toki silti voinut — —