— En voi sitä itsekään ymmärtää, miksi olen itseäni niin vaivannut. Lopuksi oudoksuin sitäkin, että minulla yleensä oli sellaista kysyttävää, jota ei ollut muilla. Mutta nyt tiedän — ja se tieto helpottaa sanomattomasti.
Tulit taasen luokseni ja istuuduit vuoteeni laidalle.
— Sano, Yrjö, miksi juuri tänä iltana kysyit?
— Kaiketi sentakia, että tämä ilta oli ikäänkuin koko tähänastisen elämäni päätekohta — tästä päivästä piti alkaa uusi elämä.
— Puhuitko matkalla Marjalle siitä?
— Puhuin. Hänelle olen viime aikoina puhunut kaikki. Ja hän on aina kehoittanut minua sinulta kysymään, ja tänä iltanakin hän otti minulta sen lupauksen.
— Ja saitte olla kahden?
— Saimme — meidän suhteemme ovat kyllä ennallaan. Etkö ymmärrä, äiti, että itsehän hänestä tänään luovuin — itse toiselle luovutin — siksi kunnes tämä selviäisi. Siksi kunnes voisin mennä hänen luokseen sanomaan: niin ja niin se on. Nyt hän on minun enemmän kuin koskaan ennen.
Vedin syvän tyydytyksen huokauksen:
— Niinpä on kaikki hyvin. Muistatko, Yrjö, kun ennen lapsuudessasi puhuimme keskenämme näistä aroista asioista, niin se yhdisti meitä yhä läheisemmin toisiimme. Ja minusta tuntuu kuin olisi nytkin käynyt samoin, vaikka tämä on ollutkin vaikein hetki, mikä meillä koskaan on ollut.