Hymyilit vapaata, valoisaa hymyä ja muistellen sinäkin jotakin entistä sanoit painokkaasti:
— Voitkohan arvata, äiti, kuka on kaikkein paras ystäväni?
Heti tulit silmissäni pieneksi pojaksi jälleen, joka herää ehkä vaivaavasta unesta hyvään todellisuuteen ja vastasin:
— Kaiketi Erik — tai Väinö — tai Aino — tai —
— Sinähän se olet, äiti — ja Jumala tietysti — mutta pidän vain hyvin vähän enemmän Jumalasta, sillä täytyyhän Jumalasta vähän enemmän — — —
Vaikenimme molemmat.
Ikkunalaudalle tippui yksitellen vesipisaroita, ja kottaraiset alkoivat pesissään liikahdella ja siipiään räpyttäen sirittää. Ja vaalenevana lepäili ulkona aamuyö.
Me pidimme toisiamme käsistä ja annoimme tämänkin hetken hiljaa painua menneisyyden helmaan. Ja avonaisen ikkunan kautta puhalsi aamutuulahdus sisään koivujen tuoksua.
Ja se päivä, joka nyt koitti, oli taaskin sunnuntai. Heittäisimme viikon vaivat ja tämänkin yön tuskat taaksemme ja pukeutuisimme sunnuntaivaatteisiin ja sunnuntaimieleen. Mene, poikaseni, nukkumaan ja nuku syvää, virkistävää untasi! Kun myöhään aamulla heräät, ovat käytävät haravoidut sunnuntaikuntoonsa, ja koivujen ritvat leyhyvät juhlamieltä. Isällä on orvokki napinlävessä ja Kirstillä on uudenuutukaiset kengät jalassa. Ja mummo kamarinsa ikkunassa lukee päivän evankeliumia.
Ja maassa on rauha ja ihmisillä hyvä tahto.