29.
Mutta eipä ulkona maailmalla vallinnutkaan rauha eikä ihmisten kesken hyvä tahto. Siellä riehui suuri sota. Se oli tärisyttänyt valtakuntien perustuksia jo parin vuoden ajan. Suoranaisesti se ei vielä ollut koskettanut Suomea, mutta tietysti sitä täällä seurattiin suurella jännityksellä. Siitä puhuttiin Koivulassa joka päivä sanomalehtien saapuessa, ja hartaasti toivottiin sen pian loppuvan.
Mutta se vaan yltyi. Se heitti hyrskynsä yhä uhkaavammin Suomenkin rannoille.
Jo aikoja sitten oli meidänkin paikkakunnallemme ilmestynyt venäläistä sotaväkeä, joka alkoi metsää kaataa, sotateitä rakentaa pitkin aukeamia, vallihautoja kaivaa ja piikkilanka-aitoja vetää rauhallisten ihmisten alueille. Kauhulla me näimme heidän tuhotöitään ja kuulimme hävitettyjen kotien valituksia. Ei enää tehnyt mieli metsissä kuljeskella, sillä villiintyneitä miehiä vetelehti kaikkialla. Eikä voinut edes ihmisiä vapaasti puhutella, kuten ennen, sillä vieraat kylvivät myrkkyä tietämättömien ihmisten mieliin, ja nämä katkeroituivat ja rupesivat hautomaan mielettömiä kumoushoureita. Oli tuskallista nähdä vierasrotuisia sotureita herroina maassamme ja omat miehemme aseettomina. Kuohutti mieltä ajatellessa, että he esteettä saivat vehkeillä kansalaistemme keskuudessa, sairaalloisilla haaveillansa vieden heidät surkeasti harhaan. Mielet sen kautta pimenivät. Kun kuusien juuret alkoivat kuivua viheliäisten, tiheänä verkkona yli viljelysmaiden risteilevien vallihautojen reunamilla, niin samalla alkoi läpi aikojen periytyneiden, kunnioitettujen katsantokantojen pyhyys horjua laajoissa kansankerroksissa.
Yleinen levottomuus ja uhkaavan maailmanonnettomuuden pelko täytti yhä enemmän mielet.
Sinä kesänä, jolloin sinä, Yrjö, tulit ylioppilaaksi, painui tuo vieras leima yli koko paikkakuntamme ja teki sen vielä entistään rauhattomammaksi. Aukeamalle aseman toiselle puolelle pystytettiin nimittäin suuri venäläinen majoitusleiri, jonka upseerit kulkivat ympäri paikkakuntaa hakien sekä itselleen että kanslioilleen huoneistoa asukkaiden huviloista. Silloin vilisi valkotakkisia ja pitkäsaappaisia kaikilla teillä ja kuului vieraan kielen sorinaa. Illoin kaikui leirillä hanurin ääni. Muistatko, Yrjö, haikeamielisiä tanssisävelmiä ja alakuloisia venäläisiä kansanlauluja, jotka selvästi soivat huvilallemme asti?
Ja sitten eräänä päivänä — —
Isä oli lähtenyt aamujunalla kaupunkiin. Äiti oli juuri pitänyt suursiivousta, pesettänyt salin maalaamattoman lattian ja pingoittanut sen yli viheriäkuvioiset liinamatot. Ovet olivat auki toisesta verannasta toiselle puutarhaan, ja kesäinen tuulenhenki leyhytteli ikkunoitten uutimia. Oli valoisaa, avaraa ja kotoista.
Äiti oli juuri ollut salin ikkunaa sulkemassa, kun verannalta ilmestyi eteiseen neljä — viisi — seitsemän miestä — venäläisiin upseerinpukuihin puettuna. He astuivat suoraa päätä saliin, kursailematta tallaten saappaillaan hänen puhdasta lattiaansa ja vaaleita mattojansa. He katselivat ilman muuta ympärillensä, kurkistelivat keltaiseen nurkkakammioon, astuivat häikäilemättä ruokahuoneeseen, kuin olisivat olleet kotonaan, loivat silmäyksen tarjoiluhuoneeseen ja portaille, jotka sieltä veivät yläkertaan — ja arvelivat, että tämä talo sopisi erinomaisesti heille. He tarvitsivat kansliaa — ja koska eivät olleet löytäneet mitään muuta sopivaa, niin —!
Meidänkö kotimme venäläisten kansliaksi!