Onnettomat sodan uhrit, niin upseerit kuin sotamiehet, joita oli lähetetty tänne kaukaa Venäjän jokilaaksoista tai Donin aroilta, kuljetettiin, pari kolme viikkoa leirissä levähdettyään, eteenpäin meren poikki suoraan sodan jalkoihin. Sotamiehet saivat siitä tietää ainoastaan päivää ennen kuin se tapahtui, ja silloin koko leiri joutui surun ja epätoivon valtaan. Itkien ja rukouksia lukien he lähettivät viimeiset kirjeensä kotiseuduilleen, sen jälkeen ei tiennyt milloin niitä sai lähettää, tahi saiko koskaan.
Silloin he myös ottivat ainoan jäljelle jääneen omaisuutensa, itse tekemänsä rasian, pienen maalatun kirstunsa, vaimonsa antaman kirjaillun liinan tai vaivalla säästetyn sokerikilon, ja kulkivat huvilalta toiselle tuota tavaraansa kauppaamassa. — Muistatko tuon pienen ruskean kirstun, jonka kannelle oli maalattu kukkia ja jonka sait minut ostamaan tuolta nuorelta Kasanista kotoisin olevalta mieheltä? — Huomenna oli mentävä, eikä saanut ottaa mitään mukaansa. Ja mitäpä kannattikaan sinne ottaa surman suuhun? Ainoa lohdutus oli jokunen rahapenni, jolla sitten myöhemmin saattoi ostaa itsellensä edes vähän tupakkaa ampumahaudoissa kuolemaa odotellessa.
He vetistelivät ja pyyhkivät silmiään ja kertoivat vieraalla kielellään käsittämättömiä asioita. Silloin kävi kaikkien sääli heitä, onnettoman maan onnettomia poikia.
Mutta vaikka ihmisyyden kannalta heitä surkuttelimme, katselimme koko tätä maamme vierasta sotilasvaltaa ehdottomasti vihollismielisenä joukkueena. Toivoimme siitä vapautusta ja tunsimme velvollisuudeksemme, oikean hetken tullen, nousta sitä ja koko vanhaa sortoa vastaan. Ei vaan vielä tiedetty milloin ja miten se tulisi mahdolliseksi. Pääasia vain oli, että Suomi tulisi vapaaksi.
Oli julkinen salaisuus, että pojillemme Saksassa opetettiin sotataitoa ja että sinne sukelsi nuori mies toisensa jälkeen, antautuen jos minkälaisiin seikkailuihin päästäkseen rajan yli. Sieltä käsin valmistettiin maamme nousua sortovaltaa vastaan. Ja useimmissa nuorissa paloi into kuin tuli ja leimaus. Toiset hautoivat muita suunnitelmia, joista keskusteltiin hartaasti suljetuissa piireissä.
Paljon näistä meilläkin puhuttiin, ja sukulaisia oli niiden joukossa, jotka olivat lähteneet rajan yli. Ja Suomen vapauteen uskottiin, jos kohta mahdollisuutena, jonka pikaista toteutumista ei uskallettu toivoakaan. Mutta se oli sittenkin ainaisena keskustelun aineena, jos vieraita saapui, ja kun poikatoverisi tulivat sinua, Yrjö, tapaamaan, ette paljon muusta puhuneetkaan enää viime aikoina.
Silloin ei vielä kukaan aavistanut, että meidän piti vieläkin häpeällisemmän alennustilan ahdistuksesta ja vielä huutavamman hädän kidasta ponnahtaa omin voimin ja palavin innostuksin kuin ihmeen avulla isänmaamme haaveiltua vapautta valloittamaan.
30.
Olit polkupyörämatkalla.
Nyt ylioppilaaksi tultuasi olit halunnut nähdä uudestaan ne seudut, jotka olivat sinulle lapsuudesta tutut, mutta joita olit ainoastaan lapsen silmillä katsellut. Tietoisesti tahdoit niiden olemukseen upottautua, päästäksesi selville siitä, mitä kotimaasi sinulle oikeastaan merkitsi.