Varsinkin viime keskustelusi jälkeen äitisi kanssa olit ollut utelias saamaan selville minkälainen sinun oma suhteesi kotimaahasi todella oli.
Olit nyt tehnyt pitkän kiertomatkan, käynyt sukulaistaloissa ja tuttavissa sekä Savossa että Karjalassa ja olit nähnyt kaikki Itä-Suomen huomattavat nähtävyydet. Et ollut pitänyt kiirettä, vaan antanut matkan sujua omia menojaan. Olit ajaa viilettänyt tuntikausia asumattomia seutuja, seurannut polkua lehdon reunassa, painautunut taas alemmille maille, kunnes olit puskenut mäkeä ylös kanervaiseen hongikkoon. Ja missä illan tullen oli sattunut soma talo vastaan ja lehmisavu noussut aidannurkkauksesta, sinne olit jäänyt yöksi, aitan olkivuoteille nukahtaen tai ladon lemuavilla heinillä hitaasti silmäsi ummistaen. Olit nauttinut tuoksusta, yön viileydestä ja jäsentesi suloisesta raukeudesta.
Tämä oli kotimaasi. Kaikki oli sinulle täällä tuttua. Näköalat harjanteilla ja purojen liritys maantien varrella levätessäsi. Pikkukaupungitkin katuineen ja talonpoikaistalot kaivonvintteineen. Mikään ei sinua hämmästyttänyt — eihän kotona mikään hämmästytä — mutta tunsit ettet koskaan tätä maata vaihtaisi mihinkään muuhun.
Se oli komea maa. Se oli ainutlaatuinen maa, jolla oli suuret mahdollisuutensa ja suuri arvonsa. Ja siitä tulisi vielä parempi, kunhan tässä ennätettäisiin askaroida hiukan enemmän ja kunhan joskus saataisiin asiat niin pitkälle, että itse isännöitäisiin omassa talossamme.
Ajattelit tuota nykyistä nöyryytyksen aikaamme ajaessasi hitaasti eteenpäin. Katselit vainioita ympärilläsi ja niittyjä kapean järvijuovan toisella puolella. Täällä ei ollut merkkiäkään ampumahaudoista. Maa oli siinä suhteessa aivan koskematonta. Täällä saattoi unohtaa alennustilansakin, ja mitäpä hyödytti tällaisena päivänä sitä muistaakaan? Et ollut ajatellut näillä retkilläsi sitä — muuten miten nyt lie juolahtanut mieleen. Mutta et siinä viivähtänyt. Se oli kuin repaleinen puku, joka kerran heitettäisiin menemään — se oli kuorta, jonka alla sydän oli säilynyt terveenä ja voimakkaana. Ja tämä terve sydän tulisi kerran vielä täysiin oikeuksiinsa.
Mutta ei tarvinnut sitäkään nyt muistaa. Sai antaa silmänsä huolettomasti iloita näistä puhtaista maisemista ja ruumiinsa solu solulta uudistua näillä sälöisillä taipaleilla.
Tällä hetkellä sinua kuitenkin hiukan harmitti, että tuo vieras sotilasmajoitus oli estänyt isää ja äitiä saapumasta vanhaan kartanoon, jonne olit matkalla. Oli jo kauan niin suunniteltu, että he olisivat siellä sinua vastaanottamassa, ja olisi ollut hauska saada siihen tutustua heidän opastamanaan, he kun tunsivat siellä jokaisen kannon.
Mutta ei kannattanut sitä nyt ajatella. Olit vasta iltapäivällä irtautunut viimeisestä majapaikastasi, tohtorisedän perintötalosta pikkukaupungin puistonnurkkauksessa. Nyt oli jo aurinko alenemassa. Maa tuoksui ja taivaanrannalla purjehtivat suuret pilvet.
Ypö yksin olit matkaillut näitä pitkiä taipaleita ketään kaipaamatta.
Olit jo sivuuttanut tiilikirkon ja painauduit viidakon halki tuollaisen surkastuneen metsäntapaisen läpi, josta suuremmat puut on kaadettu ja loput jätetty omaan oloonsa.