Siitä ajasta oli nyt jo sata vuotta kulunut.
Sitten oli tullut tavaksi sillan kohdalta lähestyä taloa kävellen, jos tuli matkustavaisena pitemmän matkan päästä ja kuului perheeseen. Monessa sukupolvessa olivat talon ylioppilaat tulleet ajaa karauttaen kyytikärryissä tietä pitkin ja mäen törmällä hypänneet alas kärryistään ja heiluttaneet lakkiaan tervehdykseksi. Kaikki olivat lämmenneet nähdessään vanhan kartanon katonharjojen paistavan esille puitten lomitse.
Siinä oli jotakin erikoista, arvelit sinä, Yrjö. Tuo taitekatto tuossa ja päätyjen ullakkokamari-ikkunat — ja kaikki ne tarinat, joita vanha isoäiti oli tiennyt kertoa noitten kamarien muistoista. Niissä oli mahtanut tapahtua enemmän kuin muualla koko talossa. Nyt loisti aurinko ikkunoihin, niin että ne punoittaen hohtivat. Eikös siinä seisonut jokin navettakaivon luona nostamassa vettä? Ja tallirenki tuli tallista taluttaen hevosta ja alkoi valjastaa sitä kärryjen eteen.
Ajattelit ensimmäistä käyntiäsi tässä talossa. Oikeastaan et siitä mitään muistanut, sillä olit ollut silloin ainoastaan neljän vuoden vanha. Mutta isä ja äiti olivat kertomuksillaan muistiasi verestäneet.
Silloin oli ollut paljon sukulaisia koolla. Oli luonnollista, että tässä suvussa vallitsi yhteistunto. Kaikilla vanhoilla oli niin paljon yhteisiä muistoja, jotka liittyivät taloon. Siellä he olivat nuorina rakastuneet ja menneet kihloihin, ja kuinka monet häät siellä olikaan vietetty! Sitten he olivat tulleet käymään lapsineen, ja näiden hauskimmat lapsuuden muistot liittyivät vuorostaan vanhaan kartanoon. Nyt tulivat jo lastenlapset ja yhä pysyi yhteenkuuluvaisuudentunne kiinteänä. Vanhat olivat jo kuolleet aikoja sitten, mutta nuoremmissa polvissa oli uskollisuus ja kodikas viihtyminen toistensa seurassa säilynyt muuttumattomana.
Silloin olit sinäkin juurtunut tähän yhteiseen maaperään, ja siitä asti olit tuntenut siihen kuuluvasi. Olit suuren suvun jäsen. Kaikki nuo valkotukkaiset suvun vanhukset olivat ottaneet sinut vastaan oman puunsa vesana, olivat laskeneet kätensä päälaellesi kulkiessasi heidän ohitseen ja kiikuttaneet sinua polvellansa. Tädit olivat avanneet sinulle kirjaillut käsilaukkunsa, ja serkut olivat nostaneet sinut olkapäillensä ja hevosina hirnuneet sinulle laukaten ylös ja alas rantatietä, joka vei saunaan ja uimahuoneelle.
Paljon et niistä päivistä muistanut, mutta ne olivat valopilkkuina jääneet jonnekin tajuntasi komeroihin.
Jo kääntyi tie metsän reunalta koivukujannetta pitkin suoraan peltojen poikki taloon.
Mielestäsi oli aivan itsestään selvää, että saavuit sukukartanoon nyt ylioppilaaksi tultuasi. Niin tekivät kaikki muutkin. Kaikki lähtivät siellä käymään heti kun jotakin merkillisempää oli heille tapahtunut. Hakivatko he sieltä entisten polvien sanatonta siunausta? Kuka tiennee mitä kukin haki. Kaikissa tapauksissa se oli tullut suvussa tavaksi.
Ei liikkunut ketään pihamaalla, kukaan ei tullut portaille vastaan.
Sinä tulit täysin odottamatta. Vai kurkistiko joku serkuista ikkunasta?
Sinä nostit polkupyöräsi kuistin seinää vasten, tartuit hiljaa oven
ripaan ja riensit sisään.