31.
Aamulla olit tarkastanut puutarhan kukkamaita. Varmaan ne olivat isoäidin äidin aikuisia. Siellä oli sydämenmuotoinen kukkamaa, joka kasvoi pelkkiä lemmikkejä, puolikuunmuotoinen, jonka keskus oli kaunokkeja ja laidoissa kasvoi nemophilaa. Kaikki kukkapenkereet olivat näkinkenkien reunustamia, ja ne järjestettiin vuosittain samalla tavalla.
Vedit sieraimiisi ruohon ja juurien väkevää tuoksua ja aamun kosteaa lämpöä. Katselit kelluvia veneitä laiturin kyljessä ja kuulostelit kotipääskysten viserrystä niiden lentäessä korkeita kaaria tehden ja kaunista ilmaa ennustaen.
Ja tunsit olevasi kotonasi ja voivasi täysin määrin nauttia olemassaolostasi tässä hyvässä sukulaistalossa.
Eräänä iltapäivänä te yhdessä Aarnen kanssa istuitte ruohopenkillä rantakäytävän syreenimajassa vilkkaasti jutellen. Aarne oli paria vuotta sinua nuorempi ja vielä koulussa. Mutta te olitte yhtä kookkaat varreltanne ja muistutitte käytöstapannekin puolesta jonkin verran toisianne.
Tuli sitten hetken hiljaisuus. Piirsitte kumpainenkin kuivuneella oksan tyngällä kuvioita hiekkaan. Järvi oli tyyni ja laiturilla seisoi rengin poika ahvenia onkimassa.
Aarne nosti päätään ja hänen katseensa kiintyi puutarhan puihin, jotka siinä rehevinä korkeutta tapailivat.
— Tuon suurimman saksankuusen on Heikku setä lapsena istuttanut, sanoi hän. Ukko tuli usein ajaen kaupungista tänne — lauantaisaunaan tai muuten — ja silloin piti kaiken olla niinkuin hänen nuoruudessaan, tuoreet vastat saunassa, piiraat illalliseksi ja pieni tuutinki perästäpäin verannalla nautinnon huipuksi. Ei ollut maailmassa mitään sen parempaa, kuin saada tulla tänne ja antaa hoidella itseään, niinkuin talon monet tädit ja tyttäret ennen olivat hoitaneet — tai edes vähän sinnepäin. Nykyään saa vähempään tyytyä. Ja silloin hän oli aivan kuin liitteistään päässyt, tuo muuten hiljainen mies, pakinoi ja hyräili ja kertoi entisistä ajoista.
— Mitä sinä Herbed sedästä pidit? — kysyit silloin sinä, Yrjö.
— Kävihän hänkin täällä sangen usein — vastasi Aarne. — Vanha tätihän oli täältä syntyisin, eikä matkan pituus näkynyt heitä peloittavan, ja tulihan heistä väkisinkin pitäneeksi, mikäs siinä. Mutta kultahäittensä jälkeen he eivät enää käyneet.