— Olin hänen hautajaisissaan — sanoit sinä. Ja muistelit, miten sinä olit ollut niissä läsnä ainoana suuren poikaparven edustajana ja miten tuo edustaminen oli arvoasi omissa silmissäsi kohottanut. Olit kulkenut lähinnä arkkua, kantaen pientä sammalristiä, joka oli pantava kukitetulle hautakummulle. Ja vasta sitten tuli vanha täti tyttärineen ja sitten miltei koko kaupunki. Sillä kaikki olivat kiitollisuuden velassa vanhalle lääkärille ja kaupungin isälle. Sinä olit silloin ollut kahdentoista vuoden vanha, mutta sen päivän tulisit ikäsi muistamaan.
Herbed setä oli ollut eräs niistä valkotukkaisista, jotka lempeästi olivat hivelleet päätäsi. Niitä oli ollut monta, mutta he olivat kaikki nyt kuolleet.
Teille tuli mieleen vielä muita muistoja, sedistä ja tädeistä, jotka olivat jo manalle menneet, mutta jotka olivat jättäneet elämänsä kokemukset perinnöksi laajan suvun nuorelle polvelle. Heidän sukurakkautensa ja sukuyhteytensä olikin käynyt miltei sananparreksi. Tuo piiri oli sinutkin niin kokonaan omistanut, että aina olit tuntenut täyttä yhteenkuuluvaisuutta sen kanssa.
— Mahtaa olla hauska olla tämän talon poika ja perijä — sanoit sinä
Aarnelle.
— Onhan tuo — arveli toinen. — Minusta tuntuu etten oikein elä muualla kuin täällä. Talvella koulukaupungissa on paljonkin toimittavinaan, mutta aina on ikävä tänne, ja vasta täällä on oma itsensä jälleen.
* * * * *
Niin kului pari kolme päivää, ja olit jo täydelleen perehtynyt sekä talon muistoihin että sen jokapäiväiseen vaatimattomaan elämään. Paljon oli siellä jo saavutettu, mutta parannuksia suunniteltiin monella alalla. Tapasi mukaan olit ollut tarkastamassa vesijohtoja ja puimakonetta, olit tutkinut separaattorin työkelpoisuutta ja lähimmän voimakeskustan koneistoa. Mutta ennen kaikkea olit uhrannut aikaasi talon moottoriveneen kuntoonsaamiseen, ja kun se lopettaen pitkä-aikaisen liikkumattomuutensa lähteä tyksytti rannasta, tunsit oikeutettua tyydytystä. Niin hyvin olit viihtynyt, että muistit pienellä kaipauksella vapaa-aikasi lähenevää loppua.
Vielä oli iltapäivä jäljellä, jonka vietit Aarnen kanssa kahden. Heittäysitte rannan ruohikolle, katsellen suoraan puitten oksia ja oksien lomitse vaaleaa taivaan kupua. Ja ajattelit täällä-oloasi ja tätä taloa ja muita taloja ja kaikkia niitä laajoja maakuntia, joiden halki olit matkaillut.
Tämä talo oli vanha. Mutta yleensä oli hyvin vähän vanhaa ja valmista tässä maassa. Kymmenpenikulmittain oli se vielä vartomassa niitä, jotka siitä kerran tekisivät sen uljaan asuinsijan tälle kansalle, joksi se voisi kehittyä.
Odottivathan pellot vielä hedelmöittäjäänsä ja metsät säästäjäänsä ja hoitajaansa. Entä kosket! — Sinä tulit miltei hehkuvaksi niitä mahdollisuuksia ajatellessasi Saisipa olla rakentamassa ja pyöriä vääntämässä! Ja kuulemassa niiden surinaa, tietäen että siitä tulee jotakin suurta! Saisipa olla uusia rautateitä rakentamassa ja uusia kulkuväyliä aukomassa ja näkemässä miten niiden varsille nousee uusia taloja ja väkirikkaita kyliä.