Kyllä tämä oli maa, joka vie muista maista voiton, ajattelit itseksesi.
Jospa vain saisi olla mukana viemässä sitä eteenpäin!

Täällä oli tehtäviä. Mutta suurin kaikista tehtävistä oli vaikein. Kukaan ei vielä arvannut, miten siitä selviydyttäisiin. Mutta ei hätäpäivää! Selvitä täytyy!

Ja sinä aloit Aarnelle kertoa siitä, mistä oli ollut puhe ylioppilasosakunnan kesäkokouksessa ja josta muutenkin olitte jo monta kertaa puhuneet. Kokouksessa oli siihen vihjattu noin vain miehestä mieheen, salaa, ohjelman ja tanssin lomassa. Jokikisen illan olitte tanssineet jotenkin myöhään, ja olitte sitten saattaneet tytöt kotiin. Sinun oli usein ollut niin kuuma, että paluumatkalla olit paljastanut rintasi ja viillytellyt itseäsi kosteassa yöilmassa. Mutta sitten olitte istuneet yhdessä aamupuoleen yötä yhteisen asuntonne portailla, joukko ylioppilaita kuraattorinsa kera. Olitte tarinoineet niistä, jotka olivat salaa matkustaneet etelään päin sitä tietä pelastaakseen isänmaansa. Olitte kertoneet heistä hehkuvin poskin. Jotkut teistä olivat epäröineet, pitäen kiinni vanhasta ohjelmastamme ja tahtoen odottaa otollista hetkeä. Mutta useimmat heittivät kaikki arvelut sikseen tuon yhden ja ainoan päämäärän vuoksi. Esitettiin huimaavia tulevaisuuden suunnitelmia. Innostuttiin — kiihdyttiin. Nuori joukko ihaili lähteneitä tovereitaan, ja moni toivoi sydämessään pääsevänsä mukaan.

Aarne nosti äkkiä päätään ja viittasi taloon päin⁻

— Elleivät olisi olleet niin vastassa nuo, niin sinne olisin mennyt minäkin!

— Olisit ollut liian nuori.

— Mikä nuori! — On sinne mennyt nuoria muitakin — ja ajatteles, kun saisi olla mukana antamassa ryssille selkään kaikesta siitä, minkä ne ovat meille aikojen kuluessa tehneet!

Sinä, Yrjö, et omasta puolestasi mitään sanonut, lähtisitkö vai et. Mutta sinulla oli pidättäjäsi, joka tällä hetkellä teki sellaiset suunnitelmat mahdottomiksi. Työsi se oli, jumaloimasi työ, jota olit ikävöinyt läpi koko kouluajan ja johon sinulla oli niin selvät taipumukset. Eikä se ollut mielikuvitusta, se oli sinussa synnynnäistä, tiedän sen. Sinusta tuntui kuin olisit ollut itsellesi ja maallesi uskoton, ellet olisi tällä hetkellä sen kutsua kuullut. Olkoon muilla omat tehtävänsä — sinulla oli omasi. Ne vaativat kuin pakkovoimalla. Kosket pauhasivat kuohuen: opi meitä käyttämään! Etäisyydet humisivat toisilleen: missä on yhdistäjämme? Maat ja metsät huokailivat: palvele meitä, niin että voimme sinua palkita!

Iloitsit siitä, että maa tarvitsi sinua, niinkuin se tarvitsi kaikkia poikiansa. Mutta kun se suuri kohtalon hetki kerran tulisi, jolloin maa oli vapautettava, silloin saisi kaikki muu väistyä — kaikki muut tehtävät aikaansa odottaa — sillä silloin olisi vain yksi tarpeellinen.

Kun vain ajatteli sellaista mahdollisuuttakaan! Sellaista onnea, että
Suomesta tulisi vapaa maa!