Ja kaukainen muisto nousi tajuntaasi. Oli aamuhetki; oli uitu meressä, ja suurella kentällä oli hiljaista. Seitsemänsataa poikaa kiinnitti katseensa kummulle, jossa Tanskan lippu hitaasti nousi ilmaan. Silloin paljastuivat kaikkien päät ja kaikkien mielet olivat hartautta täynnänsä.
Miten olitkaan kadehtinut noita muita poikia siitä, että heillä oli itsenäinen isänmaa!
Ja nyt!
Saisitko todellakin kokea sen, mitä aina olit toivonut? Sellaisen ajan tuloa, jolloin ei kukaan enää voisi pakottaa suomalaista poikaa piilottamaan partiomerkkinsä kirjoituspöytälaatikkoonsa? Jolloin ei kukaan enää lähettäisi suomalaisia miehiä maanpakoon ja polkisi suomalaisen lain jalkojensa alle? Jolloin emme enää huokailisi vieraan sorron alla? Vaan meillä olisi rauhoitetut kodit ja omat lakimme ja oma valta omassa talossamme.
Ja Suomen oma lippu nostettaisiin kohti taivasta ja seitsemänsataa kertaa seitsemänsataa suomalaista poikaa paljastaisi sille päänsä!
Olit kuin poistunut kauas ajatuksissasi.
Mutta Aarne heittäysi kyljelleen ja vihelsi jotakin, joka sai huomiosi kiintymään illan viileään rauhaan.
Siellä metsä tummeni tummenemistaan lahden toisella puolen ja heitti mustan varjon veteen. Kuului airojen loisketta jostakin, ja vene tuli esille salmen suusta. Talon nuorin poika heitti riippakiven vanhalle ahvenpaikalleen. Pellon takana ynisivät lehmät. Tyttö askaroitsi lehmisavussa punaruutuinen huivi päässään, ja toinen liinatukkainen tytönressukka huiski koivunvitsalla kärpäsiä loitommalle.
Silloin tällöin kuului ääniä metsästä päin tai laulua sillan kohdalta.
Kotimaa! Isänmaa! — kaikui sielussasi.