Seuraavana aamuna aloitit harjoittelutyösi rautatien konepajassa.
Ensimmäisen päivän iltana kotiin tullessasi arvelit, ettet ollut nähnyt mitään varsinaista uutta. Tosin olit ryöminyt veturin sisään ja huh! — kuinka siellä oli ollut kylmä! Mutta tiesit jo entuudestaan kirjoista miltä siellä näytti.
Oli ollut kuuma päivä, ja aivan hikisenä olit joutunut veturiin. Siellä oli värisyttänyt ja miltei paleltanut. Ja minkä näköiseksi olit tullut — öljyiseksi ja nokiseksi käsistäsi ja vaatteistasi; oikeastaan teki mielesi mennä suoraa päätä kylpemään. Mutta et sitäkään jaksanut.
Nyt sait tuntea työmiehen uupumista, arvelit hymähtäen. Ja sait kokemusta työmiehen elämästä. Siihen olit tyytyväinen.
Sinä iltana läksit pian levolle, sillä sinun piti nousta varhain seuraavana aamuna.
— Enköhän soittaisi insinöörille, että tarvitsisit vielä viikon levon pyöräilymatkasi jälkeen?
— Ei millään ehdolla, äiti, ei tämä väsymys mitään merkitse.
Kolmantena päivänä tulit kotiin tavalliseen aikaan. Istuin puutarhassa käsitöilleni. Kirsti oli Eijan luona leikkimässä ja isä oli vielä kaupungissa. Askeleesi olivat raskaat. Heittäydyit viereeni ruohokentälle mitään sen enempää puhumatta ja nukahdit heti. Mansikkalautanen jäi koskemattomana puutarhapöydälle.
Katsahdin sinuun korituolistani ja tulin levottomaksi. Makasit siinä suorana selälläsi jalat ojona. Ja nukuit syvää unta.
Kylläpä poikaa väsytti. Nyt hän ei ollut terve.