— Tule, Yrjö, nouse ja lähde levolle omaan vuoteeseesi, niin voit levähtää perusteellisemmin. Miten sinua noin tavattomasti nukuttaa?
— En tiedä, olen vain väsynyt työpäivän jälkeen. Mutta se on parasta työtä maailmassa.
Ja sisään mennessäsi puhuit kuin itseksesi:
— Ensin työpajoissa ja tehtaissa, sitten teknilliseen korkeakouluun. — Sitten Saksaan — sitten Amerikkaan — sitten — niin, äiti, olen uraani tyytyväinen. Sillä alalla saa jotakin aikaan, ja se vie mihin maahan tahansa — ja kaikkialla voi olla kuin kotonaan.
— Niin, niin — sanoin huolissani — mutta nyt täytyy sinun nukkua tuo väsymyksesi pois, etkä saa lähteä huomenna minnekään.
Seuraavana aamuna et enää mennytkään työpajaasi. Sinulla oli huimaavan korkea kuume.
33.
Miten hiljaista on ympärilläni! Niin hiljaista, etten kuule muuta kuin kaukaisia askeleita käytävän matolla tai jonkun lukon napsauksen. Äkkiä olen siirtynyt pois tavallisesta elämästäni ja yhteydestä muun maailman kanssa, ja samassa olen miltei unohtanut, että muuta onkaan olemassa kuin tämän valoisan huoneen syvä rauha.
Ja kuitenkin on maailma täynnänsä sotapauhua. Tanteret jyrisevät tykkien jymyä ja raskaitten rattaitten rytinää. Granaatit räjähtävät ja silpovat kaiken kappaleiksi, tiet tärisevät hevosten kavioitten kopsetta, ja palavat kylät peittävät seudut savupilvien harmauteen. Taivaaseen asti nousee uhkausten, kirousten, hätähuutojen ja vihlovien valitusten sekasortoinen kuoro.
Olenhan ennenkin ollut loitolla tuosta kaikesta, mutta olen kuitenkin ollut siitä tietoinen. Se on säestänyt jokapäiväisen elämämme juoksua, kiireitämme, aikeitamme, jos kohta se ei vielä ole suoranaisesti vaikuttanut henkilökohtaisiin oloihimme.