Nyt on tämä kaikki minulle olematonta. Sitä eivät todellisuudessa hipaise etäisimmät ajatuksenikaan. Se ei merkitse minulle mitään. Täällä istun neljän sinertävän seinän sisäpuolella, kuunnellen poikani hengitystä. Eikä ole minulle tällä hetkellä muuta olemassa kuin tämä nuorukainen tässä, hänen kalpeat kasvonsa, hänen hikihelmien peittämä kaareva otsansa ja hänen puoleksi suljetut silmänsä, joiden luomien alla silmäterät hitaasti liikkuvat hänen torkkuessaan kuumeherkkää, keveätä untaan.
Hänen uinahtaessaan lueskelen äänettömyyden salaisuuksista. Avaan kirjan umpimähkään, sillä se on minulle entisestään tuttu ja minulle on yhdentekevää mistä kohdasta alan. Siinä puhutaan kuitenkin kauttaaltaan hiljaisuudesta ja miltei yhtä paljon rakkaudesta, sillä ne kuuluvat yhteen.
Rakkauden valtakunta — luen siinä — on ennenkaikkea suuri varmuuksien valtakunta, koska siellä on sieluilla eniten aikaa. Heillä totisesti ei ole siellä muuta tekemistä kuin tuntea toisensa jälleen, syvästi ihailla toisiansa ja kyynelsilmin tehdä toisilleen kysymyksiä, kuin nuoret siskot tavatessaan, käsivarret toistensa vyötäisillä.
Poikani sairastumisesta saakka on minusta tuntunut siltä kuin en olisi tavannut häntä pitkiin aikoihin. Nyt istuessani hänen vuoteensa ääressä ja silloin tällöin lausuessani sanan juomasta, jonka hänelle ojennan, tai ilmasta, jonka henkäys tunkeutuu sisään avonaisesta ikkunasta, kohtaavat sielumme toisensa herkemmin kuin viikkoihin tai kuukausiin. Emme ennättäneet kuulla toistemme sisäistä ääntä elämän mennessä tavallista menoaan aamusta iltaan ja illasta aamuun. Mutta nyt jouduttuamme kaiken ulkopuolelle suuren äänettömyyden valtakuntaan ja kuunnellessamme elämän salaisuuksien kaukaista aallonloisketta rannoillamme, katsomme toisiamme pitkään, kuin olisimme tehneet matkan vieraihin maihin, ja vihdoin eri haaroilta kotiutuneet. Ja kuin vasta nyt näkisimme toisemme oikeassa ympäristössämme ja vallan toisella tavalla kuin ennen.
Missä siis oltiin viikko sitten? En tiedä, mutta arvattavasti niin sanotussa työn ja toimen maailmassa. Miten kaukaiseksi se onkaan siirtynyt! Kuulin äsken, että vieraita sotalaivoja on Ahvenanmaan vesillä ja että pommeja on heitetty jossakin saaristossa. Miten on mahdollista että kaikki ulkonaiset seikat kädenkäänteessä ovat tulleet niin kaukaisiksi, kuin jos ne tapahtuisivat toisella taivaankappaleella? Vaikka pommit räjähtäisivät sen talon ympärillä, jossa istun, huomaisin sen ainoastaan Yrjön tähden. Jos kuulisin talomme palavan kaikkine irtaimistoineen, peltojamme tallattavan ja metsäämme raiskattavan, voisin sitä tuskin käsittää, ja sisäisimmän minäni se jättäisi koskemattomaksi. Sillä huomioni on jännittyneesti ja yksinomaan kiintynyt siihen, onko se sielu, joka kuvastuu poikani silmissä tai hänen epätasaisessa hengityksessään, pakenemaisillaan luotamme vai onko sillä ainoastaan sellainen lepohetki taipaleella, jolloin ihminen sisäisesti kasvaa?
Mitä me isät ja äidit oikeastaan tiedämme lastemme sielunelämästä siinä touhujen pyörteessä, jota sanomme jokapäiväiseksi elämäksi? Emme ole tottuneet havaitsemaan sitä mikä on ilmiöitten takana. Sentakia emme huomaa mitään heidän katseestaan, kun he työnsä lomasta nostavat silmänsä meihin. Emme päätä mitään heidän liikkeistään, kun he vilahtavat ohitsemme huoneissa. Emme hae heitä itseään heidän sanainsa takaa emmekä etsi niitä hiljaisia hetkiä, jolloin sielumme voisivat toisensa kohdata. Ainaisissa puuhissamme hipaisemme ainoastaan pinnallisimpia ilmiöitä ja heittäydymme aina uudelleen kiihkeän toiminnan ja haihtuvien vaikutelmien hyörinään, joka peittää sisäisen elämän.
Huomaamme suurimman laiminlyöntimme vasta sinä päivänä, jolloin kohtalo lyö kovasti ovellemme. Silloin heräämme kauhuissamme käsittämään, että se, mikä on täyttänyt päivämme kuumeisella kiireellä, käden käänteessä on menettänyt entisen arvonsa silmissämme. Hukkaan on mennyt moni turha touhu, eikä siitä ole jälkeäkään jäänyt, ja arvokaskin työmme on siirtynyt kauas tietoisuudestamme. Ja jäljellä on ainoastaan tämä lapsi tässä ja meidän samassa tuokiossa tietoinen rakkautemme, joka kaikki ymmärtää.
On olemassa vanha lause, jonka ennen muinoin työnsin luotani pitäen sitä kohtuuttomana ja sietämättömän ankarana. Nyt se juolahtaa mieleeni ja näen sen aivan uudessa valossa. »Joka tahtoo elämänsä säilyttää, hän sen menettää; mutta kuka elämänsä menettää minun tähteni, hän saa sen pitää.» Miksi olen sitä hyljeksinyt? Tässä lauseessa kaiketi piilee korkeimman rakkauden mysteerio. Hän, joka sen ensin lausui, tunsi olevansa yhtä Jumalan kanssa ja täynnänsä maailmoitten voimaa ja taivaan valtakunnan viisautta ja autuutta. Hän ei enää ollut oma itsensä, vaan hän oli antautumuksellaan yhtynyt Jumalaan, ja hänen ainoa onnensa oli täyttää hänen tahtonsa. Ystävilleen vakuuttaessaan, etteivät he mitään kadottaisi lakkaamalla itseänsä tavoittelemasta ja niin häneen yhtymällä, että hänen tähtensä menettäisivät entisen itsekkään minänsä, hän tiesi kyllä, että he juuri siten herättäisivät eloon ikuisimman ja olennaisimman minänsä.
Tässä istun poikaani katsellen ja miettien sitä, että ihmisen kokemusten rajallisuus riippuu hänen henkisistä mahdollisuuksistaan. Totta tosiaan, se joka voisi vapautua äärellisyyden rajoituksista ja yhtyä Jumalaan, hän olisi kokenut suurinta mitä ihminen voi kokea. Mutta tunnen että minun mahdollisuuteni eivät ulotu niin pitkälle. Minulla on yllin kyllin siinä että koetan kantaa tätä lasta näitten vaarojen läpi takaisin elämään. Jo sen kautta olen taivaan valtakunnan esikartanoissa ja tyydyn kaikesta sydämestäni esikartanoihin. Sielläkin aavistan Jumalan, kohdatessani poikani katseen ja tuntiessani sydämeni lämpöä sykkivän. Emmehän voi tietää Jumalasta muuta kuin mitä oma kokemuksemme kulloinkin hänestä opettaa, sillä mitä muut hänestä sanovat jää kuolleeksi kirjaimeksi siksi kunnes löydämme hänet omassa itsessämme ja omassa elämässämme.
Minne siis jää tuo itsensä tehostaminen, joka on tullut niin tavalliseksi kielenkäytössä, tuo tietoisuus, joka pyytää tyydykettä omahyväisyytensä halulle? Ken todella rakastaa, hän ei enää pyydä mitään itsellensä, vaan on täynnänsä palveluksen iloa. Eiköhän meillä liene elämämme onnellisimmat hetket silloin kun huomaamme olevamme pelkkää rakkautta ja pelkkää toisen tarpeitten ymmärtämystä? Sellaisina aikoina tunnemme varmaan elävämme paljon täyteläisemmin kuin muulloin, jolloin harrastuksemme on kääntyneenä oman itsemme palvomiseen.