Nyökkäsit taas päätäsi kuin itsestään selvälle asialle.
Auto ajoi ohitse, mutta et näyttänyt kiinnittävän siihen huomiotasi. Suljit silmäsi, mutta avasit ne jälleen ja seurasit neulani liikettä ommellessani.
— Pidätkö ompelemisesta? kysyit sitten.
— Pidän — varsinkin kun tiedän että tästä tulee sinulle mieluinen kapine uuteen huoneeseesi. Ja sen ohessa ajatukseni lepäävät ommellessani.
— Kaikkien pitäisi oppia tekemään jotakin käsityötä — sanoit yhä katsoen sormieni askartelua.
— Minäpä tiedän, mitä sinä voisit oppia sitten kun tulet terveeksi. Oppisit kutomaan verkkoja. Se tulisi olemaan sinulle sopivaa työtä ensi syksynä.
— Ensi syksynä? Minulleko sopivaa? Miten minulla voisi olla aikaa sellaiseen ensi syksynä? Minunhan pitää mennä tehtaaseen!
Ihmeellistä, ettet aavistanut miten vakava sairautesi oli ja että kestäisi kauan, ennenkuin kykenisit työhön. Kuvittelit, että tervehtyisit parin kolmen viikon perästä, ja tietysti sinun piti saada olla siinä uskossasi. Vakuutin sentakia, että ainoastaan lauantai-iltoina ottaisit esille tuon turhanpäiväisen näpertelyn, kun olit kotona etkä tahtonut muutakaan tehdä. Ja siitä olisi sitten hyötyäkin, kun vähitellen saisit valmista seuraa van kesän kalaretkien välineeksi.
Selitys kävi täydestä. Ja vaikenit katsellen ulos ikkunasta, josta näkyi kiiltävä meren ulappa. Molemmat ajattelimme omia ajatuksiamme.
— Oletko ostanut minulle sen kellonpitimen? — kysyit taas hetkisen kuluttua.