Olin tietysti ostanut sen ja otin sen esille käärepaperista iloissani siitä että olin muistanut sen sinulle toimittaa. Noin. Nyt oli sinun mukavampi seurata ajan kulkua. Se olikin siistin näköinen ja saavutti täyden hyväksymisesi. Jalka oli lasista ja yläpuoli hopeoitu.
— Hyvä on — sanoit vain ja kiitit.
Ja pitkään aikaan et kääntänyt katsettasi kellosta.
Silloin ymmärsin, ettet ainoastaan kellon tähden ollut toivonut pidintä, voidaksesi sen aina nähdä. Sinulla oli jotakin kellon kannen sisäpuolella. Muistin Kirstin kerran kertoneen minulle, että olit nostanut hänet polvellesi, avannut kellosi ja näyttänyt hänelle pienoiskuvan Marjasta. Sitten olit painanut ulkokuoren taas kiinni ja se oli napsahtanut somasti. Nyt katsoit siis Marjaa kellon kuoren läpi.
Sitten sulkeutuivat taas suuret silmäsi ja sinä nukahdit. Nukuit tuota levotonta kuumeunta, jonka kestäessä silmämunat vaelsivat luomien alla hitaasti edestakaisin ja hetkittäin näkyivät kauankin valkoisina silmäripsien väliltä. Silloin kävivät kasvot äärettömän riutuneen ja elottoman näköisiksi, ikäänkuin olisit jo haihtumaisillasi pois meidän luotamme tuntemattomiin etäisyyksiin.
Silloin kouristi sydäntäni taas ahdistus ja rupesin huutamaan apua sieluni tuskassa. Anoin armoa elämän ja luonnon haltijoilta, kaikilta salatuilta terveydenvoimilta, kaikilta taivaan ja maan mahtajilta, joita koetin rukouksen voimalla puoleeni taivuttaa. Huusin avukseni Jumalaa Kaikkivaltiasta, pyysin häneltä armahdusta tämän ainoan kerran — armoa ja apua epätoivoisessa hädässäni.
En tahtonut pojastani luopua — en voinut hänestä luopua, en mistään hinnasta. — Kiviä ja santaa! — olit kuumehoureissa huutanut lapsena — ennustellen? — Ei, ei! Kamppailisin sinusta nyt niinkuin silloinkin — ja sillä kertaa olin voittanut.
Yötä päivää olin puolestasi rukoillut siitä hetkestä asti, jona sinut vietiin kotoa. Viltteihin peitettynä oli sinut paareilla kannettu puutarhan läpi ja sitten tietä pitkin pysäkille. Lehtolan asukkaat olivat osaaottaen ikkunoistaan katselleet synkkää saattoa, ja Tapiolan isäntä oli metsäpirtistään rientänyt sairasta saattamaan. Itse olit ollut tyyni. Olin pannut sinisen harsoni kasvojesi yli, ettei tulisi tomua sieramiisi, ja sinä olit harson alta seurannut molemmin puolin tietä näkyviä peltojen lyhteitä.
Junan sitten kiitäessä eteenpäin ja sinun maatessasi paareillasi silmät tuijottaen epämääräiseen kaukaisuuteen, olin istunut siinä sinun vieressäsi kädet puristettuina yhteen, ja mieleni oli ollut kuin yhtenä ainoana avun parahduksena. Suuri Jumala! Avun täytyi tulla, muu ei ollut mahdollista! — Suuri Jumala!
Siitä asti oli jatkunut yhtämittaista kamppailua yötä päivää kestävänä hiljaisena huutona ja varsinkin silloin kun näin sinussa tuon kärsivän ilmeen nukkuessasi.