Mutta herättyäsi kasvoihisi tuli eloa ja katseesi oli taasen valoisa ja onnellinen. Silloin aina tyynnyin ja antauduin uudestaan toivoni valtaan, koettaen juuri toivoni voimalla parantumistasi kannustaa.
Ja oli kuin olisit tahtonut minua siinä auttaa ja kuin olisin kuullut iloisen äänesi lapsuutesi ajoilta, kun keinutuolissa istuen huudahdit: Niin mutta kyllä teillä olisi ikävä, ellei minua olisi!
Eikö niin, Yrjö, sehän olisi vallan mahdotonta. Sellaista ei voine koskaan tapahtua.
Ja sinä katsoit taasen eteesi hymyillen kuin olisit muistanut jotakin iloista, ja kasvosi loistivat.
— Mitä ajattelet, Yrjö? — kysyin varovasti.
— Matkaani.
Olisin mielelläni tahtonut tietää lähemmin mitä muistelit, mutta en uskaltanut väsyttää sinua kysymyksilläni. Ajattelitko auringonnousua Kolilla sumujen hälvetessä? Vai juolahtiko sinulle mieleen jokin hupaisa kohtaus vaelluspäiviltäsi — ilmestyit äkkiä vieraan pikkukaupungin kaduille — tai saavuit tuttaviin taloihin ja ystävien kesäasuntoihin heitä tulollasi hämmästyttämään. Siinä oli koko pitkä kuvasarja värikkäitä kuumekuvia todellisuuden pohjalla. Lepäilit niissä kuin olisit herttaisena kesäpäivänä heittäytynyt pitkällesi veneen pohjalle, antaen tuulen sitä kuljetella, ja katsellut taivaan sinertävää lakea ja vedenpinnan välkettä puoleksi ummistuneitten silmäluomien alta. Ja kuin olisit tuntenut kasvoillasi lämpimän tuulenhengen, joka rannasta toi mukanaan apilaan tuoksua.
Mutta olit kuitenkin hyvin kaukana elämästä.
Laskin käteni vuoteellesi ja aloin houkutella sinua takaisin epämääräisestä kaukaisuudestasi lupailemalla sinulle kaikenlaista, jota ehkä haluaisit.
— Ensi kesänä meillä pitää olla kalastajamaja meren rannalla ja siinä kuisti länteen päin. Ja sen saat ihan omaksesi.