Et vastannut mitään.

— Ja ellet ensi vuosina saa ajaa pyörällä, niin saat moottoripyörän sijaan. Täytyy sinun voida liikkua minne haluat. Ja purjeveneen saat, jos tahdot. Kai pitäisit siitä?

— Ehkäpä — mutta en jaksa sitä nyt ajatella.

Ei. Et ollut houkuteltavissa. Et ehkä millään enää. Koko sairautesi aikana olit ollut kuin jossakin poissa. Laihduit laihtumistasi, kädet kävivät valkoisen läpikuultaviksi, haivenet leuan alla kasvoivat, mutta et mitään huomannut. Mistään huolehtimatta, mitään toivomatta näytit ainoastaan jotakin odottelevan. Mutta itse tuskin tiesit mitä odotit. Kaiketi luulit edottavasi terveyttä, mutta itse asiassa olivat ajatuksesi jossain tavallisen tajuntapiirisi ulkopuolella. Otit vastaan mitä sait, ja kiitit kaikesta, mutta et mitään pyytänyt, et mitään halunnut. Ja kuitenkin elit omituisessa onnen tilassa, joka sai kasvosi salaperäisesti sädehtimään.

Mutta kun isä tuli sinua katsomaan tuoden sinulle kukkia puutarhastamme ja kun hän sitten jäi vuoteesi viereen istumaan ensin tunniksi, sitten päiväksi ja vihdoin istui siinä yötä päivää, silloin iloitsit kukkien väriloisteesta ja halusit ne asetettaviksi niin että näit ne hyvin ja että valo somasti taittui niihin ja niiden takana olevaan siniharmaaseen seinään. Taikka kun isä kauan hyväili tukkaasi, suljit mielihyvästä silmäsi. Isä otti silloin usein peililaatikosta esille kampasi ja antoi sen kevyesti solua läpi hiuksiesi. Se tyynnytti ja vilvoitti kuumeista päätä; avasit puoleksi silmäsi ja sanoit hymyillen:

— Isä kampaa kevyemmin kuin äiti. — Anna anteeksi äiti!

Nukahdit taas. Ja nuo ihanat kasvot kävivät entistään kalpeammiksi ja riutuneemmiksi, silmät vaelsivat taas luomiensa alla, ja näytti taaskin siltä kuin tuo nuori elämä olisi ollut sammumaisillaan ja henki rientämäisillään muille maille, joihin ei jälkiä mene ja joista ei viesti saavu.

Oi Yrjö! Kuinka voin sinulle enää pitemmälle kertoa? Siitä kaikesta tuskin itse tiedät — tai tiedät ehkä paljon enemmän kuin minä. Tiedätkö senkin, mitä vanhempasi tähän aikaan kokivat? Tiedätpä tai et, niin se oli suurta ja ihmeellistä aikaa. Siitä pitäen ei kuolema ole meille ollut enää mitä se ennen oli.

35.

Siinä istuimme sinun luonasi päivästä päivään ja valvoimme vuorotellen öisin. Ainoa ihminen jonka tapasimme, lääkäriä ja sairaanhoitajattaria lukuunottamatta, oli eräs tuttava, joka kesähelteestä huolimatta oleskeli kaupungissa ja joka silloin tällöin pistäysi meitä katsomassa.