Hän oli omaperäinen ja välitön ihminen, eteläisemmän auringon kasvattama. Meille hän tuotti lohdutusta tänä raskaana aikana. Ja hän sanoi meille:
— Antakaa valonne loistaa ihmisille! — Antakaa sen loistaa Yrjölle!
— Valomme! Ei meissä ole valoa.
— On sitä, mutta näen kyllä, että nyt olette surun ja pelon pimittämät. Ei saa olla. Pitää olla rohkea ja toivorikas, sillä siitä saa Yrjö voimaa. Pitää antaa valon loistaa hänen ylitsensä.
— Pitäisi kaiketi antaa, jos vain voisi sen jostakin ottaa.
— Se on teissä, olen sen ennen nähnyt. Se on kaikissa, kun vain ihmiset antaisivat sen näkyä, kunhan vain asettaisivat sen kynttiläjalkaan eivätkä sitä piilottaisi sielunsa perimmäiseen nurkkaan. Ja nyt Yrjö tarvitsee sitä enemmän kuin koskaan ennen, ja teidän täytyy antaa se hänelle.
— Jospa vain jaksaisimme!
Mutta neuvojamme sanoi että meidän täytyi jaksaa. Tuossa oven takana oli poikamme, ja hänellä oli matka edessään, kohti elämää vai kuolemaa, sitä emme tienneet. Mutta ei se ollutkaan tässä pääasia. Pääasia oli että hän rohkeasti astui astuttavansa. Meidän tuli luottaa Jumalaan ja hänen pyhään tahtoonsa. Siten voimamme meihin palajaisi ja virtaisi siunauksena meistä poikaamme.
Hän lähti ja me katsoimme toisiimme. — Antakaa valonne loistaa ihmisille! — kumma kehoitus! — Älkää asettako sitä vakan alle, vaan kynttiläjalkaan, niin että sen kaikki näkevät! — neuvo vanha ja sentään outo!
Kai hän oli oikeassa. Ja kaiketi olikin niin, että ihmisten sieluissa tuikki valo ja että heistä itsestään riippui, pääsikö se valaisemaan heidän silmäinsä ikkunoista elämän hämärään. Useimmat tuskin ovat mistään niin varuillaan kuin siitä, ettei heidän sisäinen minänsä millään tavoin pääse itseään ilmaisemaan. Luukut kiinni ja ovet salpaan! Ja niinpä jääkin elämä monelle erämaaksi, jossa jokainen astuu polkuansa muista paljoa tietämättä.