Oikein kai hän oli sen vanhan kehoituksen ymmärtänyt. Piti asettua yhteyteen elämänsä lähteen kanssa ja siten tulla kuin kanavaksi, jonka kautta elävöittävä voima pääsee virtaamaan ihmiselämään. Olihan se vanha totuus, jota vain olisi koetettava toteuttaa.
Me puolestamme tietysti koettaisimme poikaamme palvella kaikella sillä, mikä oli meissä parasta. Etsisimme itsestämme viimeisen kipinänkin ja kurottaisimme taivaasta valoa lisää, ja koettaisimme antaa hänelle voimaa niin paljon kuin vain meiltä liikenisi ja itse voisimme korkeuksilta saada.
Mutta sinä, Yrjö, lepäsit kuten ennen vuoteessasi, tuskattomana ja kirkkain katsein eteesi katsoen. Hyvin vähän puhuimme keskenämme. Meni päiviä ettemme vaihtaneet kuin muutamia sanoja. Mutta oloomme ja suhteeseemme oli tullut jotakin uutta lisää. Olimme ainaisessa sanattomassa ajatuksenvaihdossa asioista, jotka eivät kuuluneet tähän maailmaan.
Kuuntelitko ehkä sitä ihmeellistä satua, jota Jumala ei koskaan kerro loppuun asti, jotta ihmisten silmät aina vain häneen odottaen katsoisivat? Oli ehkä nyt kysymys siitä erikoisesta satusalaisuudesta, joka oli hänen ja itse kunkin ihmislapsen yhteisomaisuutta. Ehkäpä jo aavistit oman salaisuutesi ja puhuit sanatta siitä.
Sinä et ajatellut etkä odottanut kuolemaa — sinä odotit elämää — ja meistä rupesi tuntumaan kuin mekin sinun kanssasi kulkisimme elämää kohti. Elämääkö? Siinä ei ollut mitään selvästi tai tietoisesti ajateltua, päinvastoin se oli jotakin itseltämmekin verhottua. Mutta emme olleet koskaan olleet toisiamme ja sinua niin lähellä, ja vaikka meissä oli jäljellä sinun kadottamisesi pelko ja ainainen tuska siitä, olimme tyyntyneet ja voimistuneet ja koetimme sinua voimallamme tukea. Ja elimme yhdessä kuin kaukana tavallisesta minästämme ja kuin olisimme nähneet unta itsestämme ja toisistamme.
Huoneemme seinät olivat avartuneet. Taivaan laki tähtineen oli meillä kattona.
* * * * *
Joskus kysyit kuin ohimennen, oliko Marjalle kirjoitettu, ja kun sait myöntävän vastauksen, olit tyytyväisen näköinen. Näytit kirjettä odottavan. Mutta et mitenkään kärsimättömästi, sillä tiesithän, että postinkulku ulkomaille oli sodan takia sattuman varassa. Marja oli hyvässä tallessa omaistensa luona siellä meren toisella puolella, ja hän muisti kyllä sinua, vaikka kirje viipyi. Vielä se tulisi. Ja syksyllä hän palaisi — ja sinä tehtaasta vapaana ollessasi menisit häntä tervehtimään. — Kaikki oli nytkin hyvin. Tämäkin tauti oli lepoa vain — tosin hiukan liian pitkää. Mutta vielä sekin loppuisi ja elämä alkaisi.
Siihen suuntaan näkyivät ajatuksesi joskus kulkevan, ja silloin katselit pitempään kelloasi. Sitten kääntyivät silmäsi ikkunaa kohti ja kävivät päivä päivältä loistavammiksi. Seurasit yhä useammin isää tai minua katseellasi, kuin olisit nähnyt meissä jotakin aivan erikoista tai kuin olisit katsonut lävitsemme. Minusta tuntui kuin emme voisi siltä katseelta mitään salata, se näki mitä oikeastaan sisimmässä itsessämme olimme, ja mielelläsi saitkin nähdä ajatustemme ja tunteittemme pohjaan asti. Olisin antanut kaikkeni saadakseni huuliltasi kuulla, mitä meissä näit ja minkä kuvan meistä mukanasi veisit, jos tulisi eron hetki. Mutta minua esti hienotunteisuus ja varovaisuus. Silmissäsi paloi niin outo kirkkaus, etten voinut häiritä rauhaasi ja sielusi sisäisiä näkemyksiä.
Niin kului päiviä ja öitä.