Lääkärit tulivat ja menivät ja olivat tervehtymisen toiveessa. Mutta hiljainen huone kävi yhä hiljaisemmaksi, ja sairaan silmäluomet sulkeutuivat yhä pitempiaikaisempaan horrostilaan.
36.
Eräänä iltana kävelin edestakaisin talomme edustalla sen saman tuttavamme seurassa, joka meitä joskus kävi tervehtimässä. Oli lämmin ja tumma elokuun ilta ja meri välkkyi himmeästi äsken sytytettyjen lyhtyjen valossa. Aallot liplattivat hiljaa rantalaiturin tasaista kivireunaa vastaan.
Hän puhui minulle siitä, että kuolema on elämän palvelija. Ei tarvinnut epäillä kuoleman jälkeistä elämää, hän uskoi siihen varmemmin kuin hän uskoi silmäinsä todistusta siitä minkä näki. Monta kertaa ollessaan ankarasti sairaana oli hän tuntenut loittonevansa jonnekin kauas pois — ja aina palatessaan tästä välitilastaan oli hän ollut toinen kuin ennen. Sen oli saanut aikaan kokemus, johon hän oli taudissaan tullut.
Mutta kun ihminen kuolee, on hän nimeltään kutsuttu. Eikä häntä silloin mikään pidätä. Hän on tietämättään luonut katseensa verhon toiselle puolelle, ja hänet valtaa sellainen itsetiedoton ikävä, että hän rientämällä rientää pois. Silloin ei mikään hoito auta, ja me teemme rikoksen, jos koetamme häntä estää.
Voimme joskus tahtomme voimalla — jatkoi hän taas — viivyttää ehkäpä vuosiakin jonkun meille rakkaan ihmisen kuolemaa. Mutta jos olemme pakottaneet palaamaan takaisin jonkun jo lähdössä olevan, niin olemme sillä asettuneet Jumalan tahtoa vastustamaan ja kasanneet onnettomuutta sen tielle, jota tahdoimme auttaa. Hän luuli itse kaksi kertaa käyttäneensä voimaansa väärin toisen ihmisen kohtaloon vaikuttaessaan. Hänen aikaisempina nuoruusvuosinaan sairasti hänen isänsä kerran niin ankarasti, että lääkärit jo olivat hänet hylänneet. Mutta tytär jumaloi isäänsä. Hän manasi häntä palavin rukouksin takaisin elämään, hän makasi polvillaan hänen vuoteensa ääressä yötä päivää, kunnes hänet miltei tajutonna kannettiin pois. Ja hän sai isänsä jälleen, mutta ei koskaan enää tuntenut häntä samaksi. Hän oli kokonaan muuttunut. Voimakkaasta, älykkäästä, hyväntahtoisesta miehestä oli tullut ärtyisä, vallanhimoinen, sielunsa ja ruumiinsa puolesta vaivaantunut sairas olento. Hän oli elänyt yli aikansa.
Myöhemmin, aivan äskettäin, hän oli taistellut tyttärensä elämästä. Hän oli luvannut mitä tahansa saadakseen hänet pitää. Tytär itse saisi tuottaa hänelle tuskaa ja vaikeuksia, se ei mitään merkitsisi, kunhan vain jäisi elämään. Omasta puolestaan oli tytär jo vapautunut — oli valmis lähtemään. Mutta kuume aleni ja hän parani. Vuotta myöhemmin teki hän äitinsä ja itsensä niin onnettomaksi, ettei mikään voinut hänen aikaansaamaansa haavaa parantaa. Heidän välilleen oli syntynyt niin ammottava juopa, että kuoleman tuottama ero ei olisi ollut mitään sen rinnalla. Äiti oli hänet tuhansin verroin katkerammin menettänyt, sillä kuolema olisi sittenkin yhdistänyt, tämä taas todella erotti.
Kuolema on oikeastaan lempeä — sanoi vieras hiljaa koettaen saada minut siitä vakuutetuksi — ja se antaa aikaa myöten uudessa muodossa takaisin minkä on ottanut. Harvat tuntevat sen todellisen olemuksen. Kuoleman tuottamassa surussa on elämän itu sille, joka ei itse pane elämälle esteitä. Mutta moni muu suru on kuin se sadun myrkky, joka tippui vuoren onkaloon kahlehditun Loken päälaelle.
Lokella oli sentään vaimo, joka kokosi myrkyn maljaansa, mutta harvoin niin onnellisesti käy. Moni menehtyy pieniinkin suruihin ja pettymyksiin. Totta kyllä on, ettei mikään kärsimys voi meitä vahingoittaa, jos meillä vain on voimaa kaikesta kasvaa ja kirkastua. Silloin kasvamme eniten juuri kärsimyksestämme. Kaikkein vähimmin meitä saisi heikontaa se, mikä tulee Jumalan viestinä tuntemattoman, iäisen maailman sanansaattajana. Sen edessä meidän on nöyrästi taipuminen, sille antaminen mitä se vaatii ja siltä ottaminen mitä se antaa. Jos sen teemme, saamme voimaa kestämään kaikki minkä elämä ja minkä kuolema tuo, ja tunnustamaan molempien käsittämättömän suuruuden.
Kaiketi se oli totta. Mutta voi, kuinka raskasta opittavaa se sentään oli!