Yrjön uutimien lomitse lankesi valoviiru pienen puistikon ruohokentälle. Katseemme kulki valoa pitkin ikkunalle. Siellä sisällä istui yöhoitajatar kirjansa ääressä, ja isä lepäili jalat ojona lepotuolissaan. Oli hänen vuoronsa valvoa sairaan luona yö. Mutta tuttavani sanoi hyvästit ja minä jatkoin kävelyäni sähkölampun himmeässä valossa, kuunnellen aaltojen yksitoikkoista loisketta rantaa vastaan.
En enää tiennyt mitään ajasta enkä paikasta, ainoastaan suuresta äänettömyydestä, joka kaiken synnyttää ja joka siunaten ottaa kaikki jälleen vastaan tummaan helmaansa. Kuolemaa ei ole — ainoastaan muuttumista. Ja muutoksesta kehittyy uutta elämää iankaikkisuuksien iankaikkisuuksissa.
Jumalasta Jumalaan kulkee kaikki loppumattomassa kiertokulussa. Jumala singahuttaa ajatuksensa maailmaansa, mutta hänen aatoksensa harhailevat rauhattomina ympäri, kunnes löytävät tiensä alkuperäänsä takaisin.
Silloinhan täytyy minunkin voida sanoa: tapahtukoon Sinun tahtosi! Sinun tähtesi, Yrjö, täytyi minun voida niin sanoa, sillä en saanut ajatella itseäni.
Minusta oli kuin olisin kulkenut elämän virran rantaa ja kuunnellut puitten huminaa toiselta puolen. Se oli samaa maailmaa, se ja tämänpuoleinen, saman taivaan alla. Toisen näemme, toista emme, lieneekö ollut kaukainen vai muuten peitossa. Ja niin syvyyksien kuin korkeuksienkin yli liitelee Jumalan henki vielä tänään, kuten luomisen ensimmäisenä päivänä.
37.
Seuraava päivä oli sunnuntai.
Aamu oli häikäisevän kaunis. Meri oli kuin peili ja kalalokit kiersivät ilmassa tehden pitkiä, loivia kaaria. Oli kuin ennen muinoin kerran — eräällä matkalla.
Oli sellainen sunnuntaipäivä, jolloin luulisi kirkonkellojen soivan aamusta iltaan pelkkää kauneuden hartautta ja kesäisen luonnon juhlaa.
Isä tuli vastaani loistavin kasvoin käytävässä Yrjön huoneen edustalla. Tänä aamuna oli tullut käänne parempaan! Ei kuumetta enää! Se oli kuin ihme — eilen vielä korkea kuume kuten muuten koko ajan — ja nyt yhtäkkiä ei ensinkään!