— Äiti — sanoi hän äkkiä — anna minulle vaatteeni kaapista!

— Ethän aikone nousta?

— En, mutta minun pitää etsiä pientä kuulaa, jonka olen kadottanut.

Katsoin häneen hämmästyneenä. — Äkillinen ahdistus kouristi sydäntäni — mitä tämä merkitsi? Hänen katseensa oli tyyni ja kirkas, mutta hyvin pingoittunut, hänen kätensä harhailivat levottomasti peitteellä, kuin hän olisi kiireesti tahtonut löytää kuulan. Kuumehouretta se ei ollut — mitä saattoi se merkitä?

Tein hänelle mieliksi ja otin esille kaapista hänen vaalean kesäpukunsa, joka hänellä oli ollut yllään hänen saadessaan ylioppilaslakkinsa ja viimeksi matkalla kotoa. Ja hän alkoi hapuilla taskuja, sitten takin ja housujen alaskäännettyjä ompeleita. Sitä tehdessään hän katsoi suoraan eteensä johonkin kaukaiseen etäisyyteen. Mutta hänen laihat sormensa etsivät ja etsivät, kopeloivat ja kopeloivat ompeleittenkin alta.

Tulin aivan kuumaksi tuskasta. Jospa lääkäri pian saapuisi!

Silloin astui isä sisään.

— Isä — sanoi Yrjö vakavasti — minun täytyy nyt olla kahden äidin kanssa. Anteeksi, mutta hän auttaa minua juuri löytämään mitä etsin.

— Ja mitä sinä etsit?

— Tiedäthän — tuollaista kuulaa — olen käyttänyt sellaisia valokuvatessani.