Tein mitä hän pyysi.
— Ei, Yrjö, täällä ei ole mitään.
Astuin alas tuoliltani ja näytin hänelle tyhjät käteni.
Silloin hän huokasi syvään ja lakkasi etsimästä.
Sydämeni oli kuin kivi rinnassani, kun käänsin hitaasti kokoon kaikki nuo hänen matkatamineensa ja asetin ne takaisin kaappiin.
Hyvä Jumala — oliko hänellä sittenkin matka edessään!
Hän oli kääntynyt ikkunaa kohti ja piti kätensä hiljaa peitteellä. Näytti siltä kuin hän olisi unohtanut sen, mikä äsken oli häntä askaroittanut. Annoin hänelle siemauksen viiniä, järjestin tyynyt hänen päänsä alla ja näin että hän nukahti.
Käytävässä puhelimme hiljaa keskenämme. Emme voineet tätä selittää. Lääkäri oli saaristossa huvilallaan ja oli luvannut tulla tunnin kuluttua. Emme saaneet muitakaan käsiimme, sillä olihan sunnuntai ja kesän helteisin aika, jolloin lääkärit nauttivat vapauttaan, ja ne harvat jotka olivat kaupungissa, olivat tällä tuokiolla työssä muualla. Meidän täytyi odottaa. Istuuduimme taas nojatuoleihin käytävän ikkunan ääreen ja koetimme toivoa parasta. Ehkäpä tämä olikin käänne, jota aina odotettiin tällaisessa tapauksessa — olihan kuume laskeutunut, ja tästä päivästä alkaen ehkä saisimme seurata hänen varmaa paranemistaan.
Silloin kuulin äkkiä huudahduksen. Hypähdin pystyyn — katsahdin ympärilleni — se tuli kuin hyvin kaukaa:
— Äiti!