Heitin oven auki ja isä juoksi sisään. Hän näki silmänräpäyksessä kaiken, kiersi käsivartensa poikansa ympärille ja nosti hänet istualle rintaansa vasten.
Mutta yhä syvempi varjo peitti hänen kasvonsa.
— Yrjö! Yrjö!
Yrjö ei enää kuullut meitä.
Hänen päänsä lepäsi raskaana isän rinnalla ja hänen silmänsä olivat murtuneet.
38.
Siinä me ihmislapset olimme maahan lyötyinä — masentuneina — menehtymäisillämme.
Siinä olimme avuttomina vihlovan tuskan vallassa — tietämätöntä tietämättä — uskomatonta uskomatta — käsittämätöntä käsittämättä.
Katsoimme poikamme kalvenneita kasvoja — ja valoviirua, jonka hän oli jälkeensä jättänyt kadotessaan näkyvistämme.
Oi kaikkien kysymysten kysymystä!