— Äiti, olisiko sinusta ikävä, ellei Jumala olisi olemassa?
— Olisihan se ikävä — vastasin pyyhkien pöydän kiiltävää pintaa.
— Olisiko sinusta sitten ikävä, ellei olisi ollenkaan mitään — ellei minua olisi, eikä isää, ei Maijaa eikä mitään koko maailmassa?
— No, sehän nyt vasta olisikin ikävä.
Siirryin seuraavaan huoneeseen tomuviuhkoineni ja poika juoksi perässä.
— Niin, mutta eihän sinulla voisi olla ikävä, sillä eihän sinuakaan silloin olisi olemassa.
Vai niin?! — Käännyin häneen päin. — Oliko pojallani sellaisiakin taipumuksia — ja tuumiko hän jo elämän takaisia? Mitä vielä, se oli vain tuollaista pientä ajattelun leikittelyä, jota hän väliin harrasti. Ja totta oli, että hänellä oli tapana ajatella asiansa loppuun asti.
Tällainen mietiskely huvin vuoksi ei kuitenkaan pienimmässäkään määrässä häirinnyt hänen vakaata luottamustansa Jumalaan. Hän uskoi hänellä olevan kaiken vallan taivaassa ja maan päällä.
Mutta sattui joskus, että hän hänet unohti.
Eräänä yönä heräsin siitä, että kuulin nyyhkytyksiä ja turahduksia seinältä päin. Oli pilkko pimeä.