— Onko Yrjö hereillä?
Poika parahti ääneensä itkemään.
— Miksi poju itkee — sanohan — mikä sinua vaivaa?
— Pelkään niin kauheasti — siellä on virtahepo — ja se aikoi minut syödä!!
Hän parkui ja ulisi kauhusta.
Olin haparoinut sähkönappulaa ja sytytin lampun. Hän karahti nuolena vuoteeseeni hikisenä ja vapisevana ja käpristyi syliini peittäen päänsä lakanan alle. Hän oli aivan suunniltaan.
— No pojuseni — kuulehan, eihän nyt ole enää mitään hätää — miksei poju tullut heti tänne äidin luo?
— En uskaltanut — sehän seisoi tuossa — olisi syönyt — tuossa se seisoi isän huoneen kynnyksellä!
Hän purskahti uuteen itkun tyrskeeseen.
— Älä enää itke — älähän — kas nyt se on poissa — katsohan oikein tarkkaan ympärillesi! Täällä ei ole yhtään mitään vaarallista — tuolla on pöytä — tuolla vuoteesi — ja kynnys on aivan tyhjä — katsohan! — Tuossa on isä, joka tahtoo nukkua, ja meidän täytyy, sentakia supattaa hiljaa — ja tässä on äiti ja sinä — eikä ketään muita — ei kerrassaan mitään virtahepoa — ei kissaakaan, ei koiraa, ei mitään. Olet vain nähnyt pahaa unta.