— Se tuli tuolta isän huoneesta — huusi hän vielä kauhistuksissaan — ja sen kita ulottui lattiasta kattoon.
Hän piti kiinni kaulastani ja nyyhkytti, hätääntynyt ilme silmissään.
Nyt ymmärsin. Hän oli äsken saanut eläintieteellisen kuvateoksen, jossa virtahepo aukaisee kitansa niin että todellakin voisi otaksua sen yhdellä hotaisulla ahmaisevan suuhunsa sekä miehen että hevosen ja vielä vaunut päälle päätteeksi.
Mutta oli tietysti itsestään selvää, ettei virtahepo uskaltanut lähestyä äitiä, ja poika vaipui ennen pitkää sikeään uneen. Nostin hänet käsivarsilleni ja laskin hänet omaan vuoteeseensa.
Eipä aikaakaan niin uudistui sama painajainen, ja hän syöksyi taas parkuen seisaalleen vuoteessansa. Julma virtahepo oli taas avannut kitansa. Sytytin lampun, mutta koetin sillä kertaa sanoin rauhoittaa häntä. Virtahepoja ei ollut koko talossa eikä täällä päin missään, ei yhtä ainoata koko Suomen maassakaan. Ne elivät niin kaukana, etteivät ne jaksaneet juosta tänne asti. Muuten eivät voineetkaan juosta lyhyillä säärillänsä — ja ne pitivät vain kuumista maista — ja täällähän oli kylmä — niin että kyllä ne siellä pysyisivät missä olivat.
Lamppu saisi palaa koko yön — nyt painettaisiin silmät kiinni ja nukuttaisiin heti paikalla, niin ettei enää häirittäisi isän unta.
Ja pojun pitäisi muistaa, kuka on kaikkialla läsnä varjelemassa kaikkia lapsia, niin ettei heille tapahdu mitään pahaa.
Yrjö vaipui uneen ja nukkui rauhallisesti aamuun asti. Heti herättyään juoksi hän loistavin silmin meidän luoksemme huudahtaen:
Arvaatteko, mikä se oli, joka auttoi?
— No mikä?