— Sanoin vain sukkelaan monta kertaa Jumalalle, että hän ajaisi pois tuon ruman virtahevon — enkä olisi uskonutkaan, että hänellä on niin hyvät korvat.
8.
Sitten kävi niin, että muutimme kaupunkiin. — Se ei ollut suuren suuri eikä pienen pieni, vaan keskikokoinen ja maamme kaupungeista vanhimpia.
Sitä Yrjö piti myöhemminkin varsinaisena kotikaupunkinaan, koska hänellä oli sieltä lapsuutensa varsinaiset muistot.
Kotimme ikkunoista näkyi järvi, joka yhdisti sisämaan vesistön mereen, ja sen takana viheriä lakeus taloineen ja puutarhoineen — kokonainen huvilakaupungin osa. Sinne vei silta, ja sen sillan kupeessa oli muhkea vanha linna, torniniekka, tiilistä rakennettu. Se hallitsi seutua. Se katseli oikealle ja vasemmalle, se vahti lukkona kaupunkia, ettei sinne saanut tulla ketään, joka ei sinne kuulunut tai jolla ei ollut oikeata asiaa. Tai ainakin sen olisi pitänyt niin tehdä, vaikka ei tullut tehneeksi, koska sillä oli väärä isäntä. Mutta se vahti sentään uskollisesti vanhoilla silmillään siltaa väärän isäntänsä uhallakin.
Se oli kaupungin kaunistus ja koko maakunnan sinetti. Siihen Yrjön katse vajosi, kun hän pienenä ikkunalaudalla istuen seurasi laivaliikettä sillan arkkujen välissä kääntösillan avautuessa ja ihmis- ja ajurijonon pysähtyessä sen molemmin puolin.
Ja kaiken tuon takana siinsivät toiset vedet ja metsäiset maat, joita pitkin pääsi Saimaan kanavalle ja sitä myöten Saimaan laajoille selille, Suomen sydämeen. Sinne aurinko laski joka ilta ja lähetti sieltä päin hohdettaan yli vanhan linnan, yli rantojen ja satamien, museotorin ja kapeiden katujen ja yli sinisilmäpojan, joka kurkki Vallikadun kivimuurin ylimmän kerroksen ikkunassa.
Siinä talossa oli avonainen piha, jonka portista näki ahdasta katua pitkin kauppatorille asti. Sen laidassa kohosi muinaisista ajoista jäänyt pyöreä torni, entisen kaupungin muurin jäännös. Jos poika karkasi ensimmäisen kadun nurkkaukseen, oli hän kivitetyllä kujalla, joka vietti alas rantaan ja jossa hän kuuli kellojen soivan vanhassa kirkontornissa, joka muinoin oli kuulunut Kathariinan luostariin. Ja sitä kujaa reunustivat valkoiset rakennukset, joiden välillä hintelä koivu siellä täällä kurkotti tukevan kiviaitauksen yli nähdäkseen nykypäivien touhuisaa elämää.
Mutta touhuisa se ei ollut nytkään siellä, koska sitä sen kapeuden ja jyrkkyyden takia ei voitu ajaa. Sentakia oli Yrjön sinne lupa mennä. Ja talvella sitä remuten kelkalla laskettiin kuin parasta kelkkamäkeä.
Se oli se vanha Vesiportin katu, jota myöten ennen oli vettä ajettu Pyhän Kathariinan luostariin. Sen kirkossa oli messu muinoin kaikunut, siellä olivat nunnat tehneet rippitunnustuksensa ja sen avoimista ovista oli suitsutusten tuoksu tunkeutunut ulos. Musta- ja ruskeakaapuiset munkit olivat avojaloin astuneet noita kapeita katuja palvellen Jumalaansa ja vaalien harhaan joutuneita maailman lapsia.