Talomme aurinkoisella pihamaalla oli suuri hiekkalaatikko, jonka ystävällinen vanha talonomistaja oli antanut täyttää hiekalla. Siellä poika kulutti kevät- ja syyspäivänsä rakentelemalla, kaivamalla, täyttämällä, istuttamalla. Siellä teki hän jo ensimmäisenä päivänä tuttavuutta Väinön kanssa, joka asui pihanpuoleisessa matalassa puurakennuksessa ja joka pian oli hänen jokapäiväinen leikkitoverinsa sekä ulkona että sisässä. He solmivat keskenään ystävyysliiton, joka kesti kautta vuosien.
Mutta kun Väinö ei aina ollut saapuvilla, olisi äiti saanut Yrjön mielestä vaihtua milloin Väinöksi milloin muuksi. Sillä eihän sitä voinut äidin kanssa keilojakaan heittää, hän kun vain istua nökötti lattialla eikä ruvennut pitkälleen, niinkuin olisi pitänyt voidakseen tähdätä paremmin. Sentakia ei leikki ollut niin jännittävä kuin se olisi voinut olla jonkun pojan kanssa. Eikä äiti niin paljon kuin Väinö välittänyt siitä, kumpi voitti. Jos menetti, niin ei hänen poskensa punoittaneet eikä hän kiihkeästi vaatinut uutta peliä. Ja jos piilosilla oltiin, niin äiti meni vain oven taakse tai painautui isän matkaturkkiin eteisessä, mutta ei hän keksinyt niin hurmaavan vaikeita piilopaikkoja kuin Väinö, joka kiepsahti korkealle kaapin päälle ja sieltä kukkui ja mahtui puulaatikkoon puittenkin päälle ja melkeinpä seinän rakoon.
— Äiti, olisi paljon hauskempi, jos olisit poika ja yhtä vanha kuin minä. Silloin leikittäisiin kaiket päivät yhdessä.
— Mutta kuka silloin olisi äitinä?
Niin. Se oli totta. Ei sekään käynyt päinsä.
— Mutta jos löytäisit pienen tytön? Etsi se minulle, että minulla olisi edes pieni sisar. Ei sentään sellainen aivan pieni, jolla ei mitään tee. Ei sellainen kuin on Väinöllä!
Se oli ollut pettymys! He olivat eräänä päivänä vesitynnyrissä pihalla antaneet laivansa purjehtia, olivat Viipurissa lastanneet ne sorajyvillä ja Pietarissa sahajauhoilla, pitäen huolta Suomen ja Venäjän kauppasuhteista, kun tultiin ilmoittamaan, että Väinölle oli tullut pieni sisar. Se kapsahti alas kuin taivaasta. Kerrottiin, että Väinön äiti oli saapunut kotiin Pietarista ja oli tuonut sen tullessaan. Siis löydetty! Väinölle oli se jo löydetty! Molemmilla pojilla oli silmät kuin napit päässä, ja sanaakaan sanomatta he jättivät laivansa haaksirikkoutumaan, pinkaisten juoksujalassa heti paikalla katsomaan tuota uutta tulokasta.
Mutta hetkisen kuluttua he taas puuhasivat vesitynnyrinsä ääressä näpeillään napsahuttaen laivansa liikkeelle ja terävästi viheltäen lähdön tai tulon merkiksi, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.
— No, ettekö ole nähneet Väinön pientä sisarta?
— Kyllä, mutta se on niin joutavan pieni. Ei pitäisi niin pieniä lapsia ollakaan.