Väinön sisarjuttu oli siis täydelleen epäonnistunut. Eikä siitä kannattanut sen enempää puhuakaan pitkiin aikoihin. Se siellä vain vasussaan vikisi ja suutaan väänteli ja pillahti väliin kohti kurkkua parkumaan. Kun kerran lähtivät, niin olisivat paremmin pitäneet silmänsä auki.
Nyt ei ollut toivoa muusta kuin Yrjön äidistä. Mitä hän mahdollisesti saisi aikaan.
Illalla maatapannessa Yrjö jutteli siitä äidilleen:
— Parasta olisi, kun lähtisit hakemaan meille pienen tytön, tuollaisen vähän suuremman, joka jo juoksee ja osaa puhua, niin että sen kanssa voi leikkiä. Mutta älä sinä mene Pietariin, vaan jonnekin muuanne!
— Pitäisihän minun tässä koettaa — tuumaili äiti hymähtäen — mutta ei sitä noin vaan kädenkäänteessä valmista saa sellaisissa asioissa.
— Löysithän sinä minutkin. Ja ottaisit tuollaisen noin suuren — tai ainakin noin — jolla ei ole isää eikä äitiä, eikä Maijaakaan.
Jaa-a. Sellaista ei voinut jättää ottamatta. Pojan ääni kävi ihan kimakaksi myötätunnosta niin tuiki turvatonta olentoa ajatellessaan. Mutta sitten hänen kasvonsa kirkastuivat hänen kuvitellessaan miten erinomaisesti kaikki järjestyisi:
— Ja sinä tulisit hänen äidikseen ja isä hänen isäkseen ja Maija hänen
Maijakseen!
Niin, pitihän sitä ajatella. Ja päätettiin sanoa Maijallekin, että hän torilla ja puodissa käydessään pitäisi varansa, jos hyvinkin sattuisi tiellä vastaan tulemaan.
Mutta vaikkei äiti virunutkaan pitkällään lattialla eikä ryöminyt vuoteitten alle eikä, sen pahempi, edes ampunut maaliin jousella tai lätkäyttänyt kärpäsiä kuoliaaksi eureka-pyssyllä, oli hän sentään hänen kaikkein paras ystävänsä. Entä isä? Isä tietysti myöskin. Kaikkein paras. Isä kun joskus otti häntä kädestä ja vei hänet Valleille, josta näkyi se konepaja ja satama lastaustavaraa täynnä ja ulapalla upeita laivoja! Isä oli ystävä. Ei Väinö lähimainkaan ollut niin hyvä ystävä, vaikka olikin melkein paras, eikä liioin Erik, eikä Ainokaan, eikä Että eikä kukaan muu hänen tuttavistaan.