Silloin oli myöskin joulukuusi sellainen kuin olla piti, piparkakkuineen ja omenineen ja moninaisine koristuksineen, joita oli valmistettu äidin kanssa pitkät ajat. Siinä kun kynttelit paloivat, niin tiesi, että oli riemun päivä.
Sellaisten joulujen jälkeen pääsi satujen kertominen vauhtiinsa. Oli tullut paljon uusia kirjoja jouluksi ja niistä riitti juttuamista. Ja kun kerran alkuun oli päästy, niin ei tarinoista loppua tullut, sillä niitähän alati syntyi uusia. Päivä niitä eloon herätteli ja yö samoin. Jokaisella ihmisellä oli oma satunsa, jokaisella lapsellakin, jokaisella linnunpojalla ja perhosella oli omansa, kun vain pääsi siitä selville. Ja oma satu se sittenkin oli kaikista hauskin.
— Silloin on minullakin satuni, äiti!
— Tietysti, ja sinulla se vasta onkin!
Yrjö kipristi tapansa mukaan nenäänsä ihastuksesta ja heittäytyi kaulaani:
— Kerrothan heti sen minulle, äiti, kerrothan!
Sitten hän istuutui polvelleni ja katsoi kasvoihini:
— No, äiti!
Mutta minä en voinut. Kuinka olisinkaan voinut noin suoraa päätä sanoa hänelle sellaista, joka syöpyisi hänen tietoisuuteensa ainiaaksi! Minun täytyi saada lykkäystä. Minun täytyi saada punnita, mitä hänelle tahtoisin kertoa.
Meillä oli viheriä sohva isän huoneessa ja se on vieläkin meillä. Se tuo mieleeni aina Yrjön, sillä siinä istuessamme aina ajelimme satumaillemme.