Ja nyt lupasin hänelle, että ensi kerralla kun hän pyytäisi omaa satuansa, kertoisin sen hänelle. Kuitenkin sillä ehdolla, että isäkin silloin olisi kotona. Sillä emmehän hennoneet ilman häntä pitää niin hauskaa.
Nyt oli lupaus annettu. Ja mieleni oli sen jälkeen sangen raskas. Miten vaikea olikaan saada se hänelle sanotuksi! Miltä kannalta hän sen ottaisi? Miten se häneen vaikuttaisi? Mutta oli miten oli. Sen täytyi tapahtua. Poika oli nyt kuuden vuoden vanha ja aloittaisi pian koulunsa. Milloin tahansa voisi joku hänen koulutovereistaan tai muuten joku vieras lausua hänelle varomattoman tai pahansuovan sanan, joka kaivautuisi hänen sieluunsa ja joka jäisi ainiaaksi häntä haavoittamaan. Sitä paitsi hän ehkä vastakin tutkistelisi asiaa muilta eikä isältään ja äidiltään. Ei, kyllä minä sen hänelle sanon. Ja kukapa sitä paitsi tietää, vaikka tästä sukeutuisi uusi yhdysside välillemme.
Näin koettaessani itseäni rohkaista pelkäsin kuitenkin lähenevää hetkeä.
Ja se tuli pian.
— Nyt äiti — nyt on isäkin kotona —!
Ja hän hyppäsi tasajalkaa ilosta.
Niinpä hän sitten istui kuin istuikin polvellani, ja hetki oli tullut.
Isä istui vastapäätä odottaen hänkin ja nosti kehoittavasti päätään.
Mutta minä vaikenin ja tuijotin himmenevään tuleen.
— No, äiti?
Isä iski silmää minulle. Tässä ei ollut enää valitsemisen varaa.
Silloin otin pojan käden omaani ja aloin: