— Oli kerran mies ja vaimo, joilla ei ollut yhtään lasta, ei poikaa eikä tyttöä.
— Niin te! — sanoi Yrjö.
Ja vaimo välistä kuunteli, käsi korvan takana: Mikä siinä piipitti? Se kuului vain niin kaukaa. Mutta mies sanoi: Eihän täällä ole mitään. Varpunen kai istui hetkisen katolla. Mutta ei hän sinua kutsunut.
Ja taas oli hiljaista.
Mutta vaimo sanoi jonkun ajan kuluttua:
— En jaksa enää kuunnella tätä äänettömyyttä. Tahdon matkustaa kauas pois siihen suuntaan, josta piipitys kuuluu.
Ja he kokosivat tavaransa ja lähtivät vieraille maille.
Heidän sitten seisoessaan laivankannella ja tähystäessään merta — kas! siinä hohtivat suuret, koreat, moniväriset täplät vedessä. Ne laajenivat ja supistuivat lakkaamatta, Ja aina suuretessaan ne kävivät värikkäämmäksi, ne helottivat aivan kuin sateenkaari olisi suistunut alas kappaleiksi ja palat kääriytyneet kimmoisiksi palloiksi ja pudonneet mereen. Ne liikkuivat alituiseen, avautuivat, sulkeutuivat kuin suuret meren kukkaset, jotka hengittävät auringonpaisteessa.
Silloin ilostui vaimo ja sanoi miehelleen:
— Meri tervehtii meitä merkiksi siitä, että meillä tulee olemaan onnekas retki.