Yrjö nyökkäsi päätään.
Heidän astuttuaan maihin illan tullen, syttyi taivaalla toinen valo toisensa jälkeen ja mies sanoi:
— Luulenpa, että tähdet täällä ovat vieläkin suuremmat ja kirkkaammat kuin kotona. Nekin tahtovat näyttää meille tien.
— Niin, minun luokseni! — sanoi poika, osoittaen sormella itseänsä.
Heidän aamulla noustessaan paistoi aurinko yli valoisan maan, joka oli kuin suuri puutarha, laajat pellot istutuksien keskellä. Siellä oli hyvä jaloitella valkoisia teitä pitkin ja levähdellä metsiköissä. Ja he puhelivat keskenään:
— Olemmeko kuulleet väärin? Eihän se piipitys voinut kuulua täältä päin?
Koska he eivät heti voineet päästä siitä asiasta selville, lähtivät he kiertämään maata nauttiakseen sen nähtävyyksistä.
Silloin saapuivat he toisen meren laitaan lännessä, jossa suuret laineet vaahdoten ja jylisten vyöryivät hiekkarantaa kohti. Vuoksen aikana ne lähestyivät semmoisella vauhdilla, että sai voimansa takaa juosta niitä pakoon, jos keskipäivällä oli unohtunut liian kauas näkinkenkiä poimimaan. Aaltojen taasen paetessa poispäin illemmällä oli ranta vielä entistään rikkaampi näkinkengistä ja muista meren jätteistä. He poimivat niitä kourallisen ja panivat ne pieneen rasiaan. Sen he aikoivat viedä pienelle pojallensa. — Ja sinulla, Yrjö, on ne samat näkinkengät siinä samassa rasiassa vieläkin leikkikaluhyllylläsi, vaikket koskaan ole tiennyt mistä ne ovat kotoisin.
Poika katsoi suurin silmin vuorotellen meihin molempiin, mutta minä olin jo päässyt niin kertomisen vauhtiin, etten enää muistanutkaan pelkoani enkä malttanut siihen kohtaan sen kauemmaksi pysähtyä.
— Sitten he matkustivat pienen, vanhan kaupungin ohi, jonka ulkopuolella oli laaja suo. Se oli täynnään haikaroita, jotka nostivat hitaasti koipiansa hakien sammakoita savesta. Se maa on haikaroitten maa! Siellä seisoi iso haikara yhdellä jalallaan, koskei se enää viitsinyt etsiä sammakoita, vaan piti parempana hautoa mielessään maailman tapahtumia ja koettaa ohjata asiat niin, että kävisi kaikille hyvin.